Huostaanottotapaukset kuormittavat löytölöitä – moni löytölä joutuu miettimään tarkkaan, mitä julkaisee sosiaalisessa mediassa

Kun löytöeläin saapuu löytölään, eikä sen omistaja ole tiedossa, talteenottopaikan on julkaistava ilmoitus eläimen talteenotosta ja tuntomerkeistä internetsivuillaan. Sen sijaan viranomaisten kautta saapuneista eläimistä löytölät eivät tiedota tai julkaise kuvia välttämättä edes siinä vaiheessa, kun eläin alkaa etsiä uutta kotia.

Löytölöillä on varovaisuuteen syynsä. Löytölää sitoo myös vaitiolovelvollisuus.

– Ymmärtäähän sen, että jos viranomainen joutuu ottamaan eläimen pois, siitä ei tule hyvä mieli. Jos julkaisisimme kuvan huostaanotetusta eläimestä, esimerkiksi naapureilla tai ystävillä olisi mahdollisuus tunnistaa eläimen omistaja, emmekä halua antaa vettä mihinkään huhumyllyyn.

– Kyse on myös työturvallisuudestamme, ettei kukaan tule tänne vaatimaan eläintä takaisin. Huostaanottojen yleistyminen näkyy Onnentassussa siten, että joudumme nykyään pitämään keskuksen ovet lukittuina, Keski-Simonen paljastaa.

Myös Kiikoisten löytöeläinpalvelussa valvontaeläinlääkärin kautta tulevien eläinten määrä on kasvussa. Etenkin koiria on kuluvana vuonna tullut Sastamalassa sijaitsevaan löytölään yrittäjä, SEYn eläinsuojeluneuvoja Mira Ekholm-Martikaisen mukaan paljon verrattuna muutamaan viime vuoteen.

– Monet eläimet tulevat satojen kilometrien päästä, jos viranomaisella on ajatus, että kiireellisesti huostaanotetut eläimet eivät jää lähimpään paikkaan, jotta eläintenhoitajat voisivat hoitaa niitä turvallisesti, hän täsmentää.

Huostaanotetut lemmikit palaavat toisinaan takaisin entiselle omistajalleen. Ekholm-Martikainen tietää, että myös silloin tunteet voivat kuumentua.

– Varsinkin raha herättää tunteita, kun omistaja saa laskun ja joutuu maksamaan löytölälle eläinten hoidosta.

Sosiaalinen media on monelle löytöeläintalolle tärkeä työväline. Sen avulla esimerkiksi koira voi löytää omistajansa jo ennen päätymistään löytöeläinhoitolaan. Lisäksi löytölä voi somen avulla tehdä sekä olemassaoloaan että toimintaansa näkyväksi, etsiä sijaiskoteja ja vapaaehtoisia, tehdä ennaltaehkäisevää eläinsuojelutyötä tai pyytää lahjoituksia.

Esimerkiksi Onnentassun toiminnasta vastaavan Eläinten auttajat ry:n viime kesänä järjestämä lahjoituskampanja levisi somessa niin tehokkaasti, että se keräsi viikossa satatuhatta euroa. Summa turvaa löytöeläintalon toiminnan vuodeksi eteenpäin.

Hyvän lisäksi some on tuonut mukanaan lieveilmiöitä, kuten maalittamista ja somehäirintää. Marika Keski-Simonen näkee, että Onnentassun somekanavat ovat pysyneet pääosin positiivisina, mutta jokainen eläinsuojelukeskuksen nimissä tehtävä julkaisu on mietittävä tarkkaan, koska yksittäisiin sanoihin tai sanamuotoihin tartutaan helposti.

– Vaikka olemmekin avoimia kaikesta toiminnastamme, silti välillä tulee kommentteja, että mihin näitä rahoja on käytetty, tai luullaan asioita, jotka eivät pidä lainkaan paikkaansa. Kun sitten yritämme kertoa, mitä toimintamme pitää sisällään, joidenkin kommentoijien kanssa on vaikea keskustella asiallisesti. Välillä tuntuukin, että halutaan tahallaan ymmärtää väärin tai aiheuttaa hämmennystä, hän miettii.

Kiikoisten löytöeläinpalvelun yrittäjä Mira Ekholm-Martikainen on ollut kerran käräjilläkin, kun eräs somekommentoija levitti hänestä jatkuvasti valheellista tietoa. Löytölänsä viestinnästä vastaavana hän on huomannut, että etenkin kahdenlaiset julkaisut saavat somekanavat helisemään: kissojen vapaa ulkoilu sekä eutanasia. Välillä hänestä on tuntunut, että etenkään eläimen kuolemasta ei kannattaisi tehdä julkaisuja. Ne kun tuntuvat kannustavan ihmisiä huonoon käytökseen.

– Ihmiset saattavat käydä todella ilkeiksi ja aggressiiviksi, jos sairas ja huonokuntoinen eläin joudutaan lopettamaan. Ne kuormittavat, kun en minäkään haluaisi lopettaa yhtään eläintä, ja ihmiset tulevat syyttelemään, että rahanko takia ei hoidettu, vaikka eutanasia on ollut eläinlääkärin suositus, Ekholm-Martikainen lisää.

Viimeisimmät tunteenpurkaukset hän vastaanotti viime kesänä, kun löytölään tuotiin kissa, jota oli purrut ilmeisesti ilves. Kissa oli saanut puremasta verenmyrkytyksen, eikä eläin reagoinut mihinkään. Ainoastaan sen hengitys toimi ja sydän löi.

– Siitäkin tuli vihakommentteja, kun kissa piti lopettaa. Joku muistaakseni soittikin, että miksi ei tehty vaikka sydämensiirtoa, minkä tulkitsin puhtaaksi kiusanteoksi, Ekholm-Martikainen kuvailee.

Pelastetun eläimen eutanasia kuormittaa löytölöiden työntekijöitä ja vapaaehtoisia ilman somerähinöitäkin. Erityisen raskaita ovat tilanteet, joissa huonoista oloista tulleen eläimen elämässä on jo kääntymässä uusi, valoisampi sivu, mutta sitten eläimen terveys pettää.

Keski-Simosen mieleen on jäänyt koira, joka oli elänyt koko elämänsä pihalla ketjuun kytkettynä. Onnentassuun saapuessaan koira oli hyvin pelokas, ja sen rohkaistumiseen meni kuukausia. Lopulta koira päätyi Keski-Simoselle kotihoitoon, mutta kaikista yrityksistä huolimatta koiralle ei voitu etsiä uutta kotia. Eläinlääkärissä sillä todettiin niin vakavat nivelrikko- ja spondyloosimuutokset, ettei kipulääkityskään olisi taannut hyvää loppuelämää.

– Aina me yritämme, lääkitsemme, teemme kaikkemme ja käytämme paljon aikaa, mutta kun siitä huolimatta lopputulos on eutanasia, tuntuuhan se hirveältä. Silloin haluaa, että edes ne viimeiset päivät olisivat sen kaiken arvoisia, Keski-Simonen sanoo.

Löytölöihin päätyy paljon myös eläimiä, joita kukaan ei kaipaa. Esimerkiksi Onnentassuun tuli kesällä 2025 kymmeniä lemmikkilintuja, kuten kesykyyhkyjä, undulaatteja ja seeprapeippoja, joista yhtään ei haettu takaisin kotiin. Myös löytökissoista suurin osa jää löytölään, vaikka yhä useammalta kissalta löytyykin nykyisin mikrosiru. Tosin harva kissanomistaja on muistanut rekisteröidä sirun.

Koirat käyvät yleensä vain pyörähtämässä löytöeläintalossa, mutta viime keväänä Kiikoisten löytöeläinpalvelun ovesta tassutteli sisään jotain poikkeuksellista: löytökoira, jonka omistajasta ei edelleenkään ole tietoa.

– Näitä ei Sastamalan seudulla yleensä ole, sillä joku tietää aina, kenen koira on kyseessä, vaikka omistaja itse ei olisi sosiaalisessa mediassa tai tietäisi löytölän sijaintia, Ekholm-Martikainen täydentää.

Hän epäilee, että Typyksi nimetty, Sastamalan Mouhijärveltä löytynyt koira olisi tuotu Sastamalaan joltain toiselta paikkakunnalta.

Vähintään kuusivuotiaaksi arvioitu rottweilersekoitus odotti omistajaansa löytölässä ensin lakisääteisen huostaanottoajan eli 15 vuorokautta, minkä jälkeen Ekholm-Martikainen alkoi etsiä koiralle uutta kotia. Vielä sellaista ei ole löytynyt.

Työn kuormittavuuteen auttaa Ekholm-Martikaisen mukaan tiettyjen lainalaisuuksien hyväksyminen.

– Vaikka parhaansa yrittää, kissa saattaa silti sairastua muutettuaan uuteen kotiin, ja ihmiset saattavat syyllistää siitä, mutta ikävyyksiä ei saa jäädä märehtimään. Sittenhän tämä työ vasta alkaisikin kuormittaa, hän muotoilee.

Surussa vellomiseen ei ole myöskään aikaa. Ikävistä asioista huolimatta löytölän eläimet täytyy ruokkia, lääkitä ja ulkoiluttaa joka päivä, ja hyvin usein oven takana odottaa jo seuraava eläin. Eteenpäin kannustavat myös onnelliset eläinkohtalot.

– Tässä työssä näkee konkreettisesti, miten paljon on pystynyt auttamaan, kun esimerkiksi arkana ja villiintyneenä tullut kissa, jonka entiseen elämään on liittynyt pelkoa ja kipua, pääsee uuteen hyvään kotiin. Tulee olo, että on tehnyt jotain hyvää, Keski-Simonen summaa.

Toivoa valaa myös kissan arvostuksen hidas mutta varma nousu. Sekä Ekholm-Martikainen että Keski-Simonen ovat huomanneet, että ihmiset ovat nykyisin hyvin tietoisia ja kiinnostuneita kissan hyvinvoinnista, eikä kissojen auttamista enää kyseenalaisteta.

– Kissoja myös sirutetaan aiempaa enemmän, osa on rekisteröitykin, vaikka se ei ole pakollista. Mutta paljon on vielä tekemistäkin, Keski-Simonen tähdentää.