Näkökulma

Näkyvistä näkymättömiksi – millaista yhteiskunnassamme on elää, jos on sattunut syntymään siaksi?

Historiantutkimuksella on vastuunsa kannettavana siinä, miten eläimiä tutkitaan. Tiedämme, että eläimet ovat tietoisia ja tuntevia olentoja, ja sen täytyy olla lähtökohta sille työlle, mitä historiantutkimuksessa osaltamme teemme, kirjoittaa historiantutkija Eeva Nikkilä.
31.10.2024 Eeva Nikkilä 6 min
Kuva: Pixabay
Historiantutkimuksella on vastuunsa kannettavana siinä, miten eläimiä tutkitaan. Tiedämme, että eläimet ovat tietoisia ja tuntevia olentoja, ja sen täytyy olla lähtökohta sille työlle, mitä historiantutkimuksessa osaltamme teemme, kirjoittaa historiantutkija Eeva Nikkilä.
31.10.2024 Eeva Nikkilä 6 min

Kun selaan Instagramia, puhelimen näytölleni ilmestyy ilahduttavan usein kuvia ja videoita sioista. Näillä videoiden ja kuvien sioilla on nimet: Siiri, Saara, Lempi, Lyyti ja Paavo. Nyky-yhteiskunnassa he elävät varsin poikkeuksellista elämää ollakseen sikoja.

He voivat tehdä pesän oljista ja kaivautua olkiin niin, että vain kärsä näkyy ja uninen tuhina kuuluu. He voivat liikehtiä sisä- ja ulkotiloissa, sännätä juoksuun lumeen tallatulla polulla tai puiden lomassa, he voivat kellahtaa kyljelleen auringon lämmittämään maahan, he voivat tonkia maata tai kuorruttaa itsensä mudalla.

Näiden asioiden lisäksi sikojen elämässä on muutakin poikkeuksellista: he ovat yhä elossa. Erinäisten sattumien myötä, he ovat harhautuneet niistä olosuhteista, joita nyky-yhteiskunnassa tarjotaan merkittävälle osalle sioista. Se mikä on Siirille, Saaralle, Lempille ja kumppaneille arkipäivää, on valtaosalle sioista todellisuutta, jota he eivät tule koskaan elämään.

"Siat ovat itse asiassa eläessään varsin näkymättömiä, vaikka heitä on maassamme karvan vajaa miljoona yksilöä."

Siat ovat itse asiassa eläessään varsin näkymättömiä, vaikka heitä on maassamme karvan vajaa miljoona yksilöä – enemmän kuin esimerkiksi koiria. Me elämme yhteiskunnassa, jossa sikojen elämän raamit määrittelee ensisijaisesti teollisen mittakaavan eläintuotanto, ja kaikki sikojen kokema syntyy siitä, millainen elinympäristö kaupallinen ja tehokas sikala on elää.

Mutta kuinka usein mietimme sitä, minkälaista tässä yhteiskunnassa on elää, jos on sattunut syntymään siaksi?

 

Sikatalous ei kaupallistunut ja uudenaikaistunut 1900-luvun alussa ilman, että sillä olisi ollut kokonaisvaltainen vaikutus siihen, millaista elämää siat elivät. Sikalat muuttuivat, sianhoidon tavat muuttuivat, siat itse muuttuivat.

Oma polkuni sikojen ja erityisesti siitossikojen kokemuksiin on tapahtunut analysoimalla sikala- ja karsinatiloja – siis niitä elinympäristöjä, joissa siat alkoivat enenevästi viettää aikaa sikatalouden tavoitellessa kaupallisesti kannattavaa sikojenpitoa.

Johtavana ajatuksena on ollut, että jokaisella sialla on ollut näkökulma ja perspektiivi suhteessa sikalaympäristöihin ja karsinoihin, joissa he ovat eläneet, ja että se, miten he ovat nämä tilat kokeneet, on näkynyt sekä heidän kehoissaan että käyttäytymisessään. Samalla siat ovat omalla toiminnallaan tuottaneet tilaan omia, itselleen merkityksellisiä paikkoja esimerkiksi valitsemalla, missä kohtaa levätä, minne tehdä tarpeensa tai minne rakentaa porsaille pesää.

Sikojen käyttäytyminen ja kehot antoivat myös erinomaista palautetta siitä, miten kaupallisten sikaloiden kehittyminen ja samaan aikaan vallitsevat sianhoidon tavat vaikuttivat sikoihin ja sikojen elämään. Yksi sitkeimmistä ongelmista uusissa sikaloissa olikin sikojen sairastelevuus: puutostaudit, kuten anemia ja riisitauti, niveltulehdukset, ripuli, hengityselinsairaudet ja porsasyskä kertoivat monin tavoin haastavista olosuhteista.

"Yksi sitkeimmistä ongelmista uusissa sikaloissa oli sikojen sairastelevuus."

Sikojen sairastelevuus herättikin keskustelua siitä, olivatko sikalauudistukset olleet onnistuneita ja miten sikoja tulisi hoitaa, jotta he pysyisivät terveempinä. Miten korjata uusien, kestävien sementtisten ja kivisten sikaloiden puutteita, kuten kylmyyttä ja kosteutta, vai olisiko sittenkin parempi, että sikalat olisivat puisia, kun näytti siltä, että puisissa sikaloissa vallitsi parempi terveys?

Sikojen terveet ja sairaat kehot tuotiin siten hyvin konkreettisesti osaksi julkista keskustelua, jossa sopivan kaupallisen sikalan mallista yhdeltä osiin neuvoteltiin.

sikoja karsinoissa

Kuva: Pixabay

Tilat, kehot ja käyttäytyminen ovat olleet tarpeellisia sikojen elettyjen elämien kartoituksessa, mutta on ollut välttämätöntä tutkia myös arkisia sianhoidon käytäntöjä. Esimerkiksi porsasanemia, eli porsaiden raudanpuutos, oli vallan tavallinen talviajan vaiva, sillä tällöin siat oleskelivat pääsääntöisesti sikalassa eivätkä päässeet tonkimaan kivennäisaineita maaperästä. Porsasanemia alkoi olla myös kesäajan vaiva sellaisissa sikaloissa, joissa oli päädytty tehostamaan sikojen hoitoa pitämällä niitä ympärivuotisesti sisätiloissa.

Sikalalla olikin 1900-luvun alussa kaksi erilaista merkitystä: se oli monelle yhä ensisijaisesti talviajan suoja, mutta paikoin oli jo nähtävissä kehitys, jossa sikala olikin jo sikojen ympärivuotinen asumus. Sisähoitoa ei omaksuttu kritiikittä, mutta yhtäältä yleistyminen kuvasti sitä, miten kaupallistuminen ja sikojen tehokkaampi kasvattaminen muovasivat tapoja pitää sikoja.

Siat olivat tässä myös hyvin erilaisessa asemassa: pitkäikäisille siitossioille ulkoilu kuvattiin elinehdoksi, joka tuotti heille kokonaisvaltaista terveyttä läpi elämän. Lihotettavien sikojen ulkoiluun suhtauduttiin varauksella: ulkoilu kun lisäsi energiankulutusta eivätkä siat lihoneet laitumella.

Sikojen hoidossa alkoi näkyä jo ensimmäisiä eriytymisen piirteitä 1900-luvun alussa: erityyppisiä lihotettavia sikoja ruokittiin ja hoidettiin eri tavalla, ja siitossikoja sitten omilla tavoillaan. Väittäisin, että sikojen erinäisistä sairauksista, terveysongelmista tai esimerkiksi porsimisen häiriöistä puhuttaessa yksi merkittävimmistä kritiikeistä kohdistui ympärivuotiseen tai liialliseen sisällä pitoon, ja tätä kritiikkiä harjoittivat niin agronomit kuin eläinlääkäritkin.

"Sikojen hoidossa alkoi näkyä jo ensimmäisiä eriytymisen piirteitä 1900-luvun alussa."

Kun olen pohtinut sikojen elettyä elämää ja kokemuksia, olen pohtinut hyvin konkreettisia asioita, joita siitossiat kokivat elämässään. Siitossiat olivat yhtäältä oman asemansa yhdistämä joukko sikoja, mutta toisaalta heidän elämänpolkunsa olivat myös hyvin yksilöllisiä: erityisen arvokkaista siitossioista kirjoitettiin elämäkerrallisia kuvauksia lehtiin, joissa kerrottiin esimerkiksi heidän luonteenpiirteistään tai saavutuksistaan siitossikoina.

Itselleni on jäänyt mieleen Suomen Sianjalostusyhdistyksen omassa lehdessä esitelty Lötkö-niminen emakko. Lötkö asui Uuraisilla, maanviljelijä Silvastin maatilalla, josta myytiin porsaita paikkakunnan muille tiloille. Todennäköisesti siis moni Lötkönkin jälkeläisistä myytiin lähiseuduille.

Tilalla oli vuonna 1932 ilmoitettu olevan 5 sikaa, mikä oli ajan mittapuulla jo ihan keskikokoinen määrä – yli kymmenen porsivan emakon omistajana olisi päätynyt jo suursianomistajaksi. Porsaiden kasvatuksen miellettiin yleisesti sopivan pienemmille tiloille: emakoiden ja porsaiden ajateltiin saavan yksilöllisempää ja huolellisempaa hoitoa kuin mitä isommilla tiloilla oli heille mahdollisuutta antaa.

Lötkö oli kesäkuuhun 1938 mennessä porsinut 17 kertaa ja synnyttänyt siihenastisen elämänsä aikana 216 porsasta. Lötkö oli jutun tekohetkellä kymmenvuotias – ja porsinut vuodesta 1931 asti säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa. Lötköstä on tietysti tallentunut tietoa sen perusteella, miten ihmiset ovat häntä arvottaneet: porsimiskerrat sekä porsaiden lukumäärät ja painot olivat keinoja arvioida Lötkön arvoa siitossikana.

Lötkö päätyi lopulta porsimaan 19 kertaa, viimeisimpänä kesällä 1939, vain päivää vaille yhdentoista vuoden ikäisenä. Porsaita syntyi enää kaksi, joista toinen kuoli jo ensimmäisten elinviikkojen aikana. Lötkön rooli siitossikana oli täten tiensä päässä ja saman vuoden syyskuussa Lötkö teurastettiin.

"Miltä tuntui porsia yhdeksännentoista kerran, lähes yksitoistavuotiaana emakkona?"

Lötkön tarina on puhutteleva ja se houkuttelee kysymään, mikä oli se yhteiskunta, joka tuotti hänelle juuri tällaisen elämän. Mitä Lötkölle tai kelle tahansa muulle sialle merkinnyt se, että heillä on ollut mahdollisuus käyskennellä ulkona, tonkia maata tai laiduntaa sänkipellosta perunaa?

Minkälaista on ollut oleskella tai porsia materiaaleiltaan ja ominaisuuksiltaan erilaisissa karsinoissa, ja onko niissä esimerkiksi ollut mahdollisuus rakentaa porsaille pesää tai vaihtaa asentoa? Miten kokemattomuus ja kokeneisuus ovat näkyneet porsimissa? Miten emakoiden, siis myös Lötkön, emona oleminen muuttui porsimisten myötä?

Miltä tuntui porsia yhdeksännentoista kerran, lähes yksitoistavuotiaana emakkona? Ensi kertaa porsiva emakko oli usein hermostuneempi kuin kokeneempi lajikumppaninsa ja ihmisen tuli osata rauhoitella emakkoa, jotta tämä saisi hyvän porsimiskokemuksen. Toisaalta kokeneinkin emakko saattoi olla vaikeuksissa porsaiden hoidon kanssa, jos hänen fyysinen kuntonsa oli jo heikentynyt esimerkiksi liian vähäisen liikunnan tai sairauksien myötä.

sika karsinassa

Kuva: Pixabay

Historiantutkimuksella on vastuunsa kannettavana siinä, miten eläimiä tutkitaan. Tiedämme, että eläimet ovat tietoisia ja tuntevia olentoja, ja sen täytyy olla lähtökohta sille työlle, mitä historiantutkimuksessa osaltamme teemme.

Meidän vahvuutemme on osoittaa, että näiden tietoisten ja tuntevien olentojen maailmassa oleminen on ollut historiallisesti muuttuvaa, eri paikoissa ja eri ajassa erilaista. Eikä historiantutkijan tarvitse jäädä menneisyyden tasolle, sillä monet nykyisyyttämme määrittelevät eläinkysymykset ovat vailla ymmärrystä niiden historiallisesta taustasta tai kehityksestä.

Onkin tärkeää tuoda pitkän aikavälin perspektiivi osaksi sitä tiedon kehikkoa, jolla me tässä maailmassa toimimme, teemme päätöksiä, ja jonka avulla ymmärrämme myös muita eläimiä.

i

Eeva Nikkilän väitöskirja Sikojen eletyt tilat ja paikat. Sikalat, siankasvatus ja sianhoito 1900-luvun alun Suomessa on luettavissa täällä.

Kirjoitus on lyhennelmä väitöstilaisuudessa esitetystä puheesta.

Skip to content