Valkokankaalta hevosten puolestapuhujaksi – Näyttelijä Outi Mäenpää toivoo, että hevosia arvostettaisiin yksilöinä
Eläimet ovat olleet Outi Mäenpään elämässä läsnä aina. Tai ainakin niin kauan kuin näyttelijänä ja vuorovaikutusvalmentajana työskentelevä Mäenpää itse muistaa.
– En innostunut lapsena nukeista lainkaan. Sen sijaan kiinnostuin kaikista eläimistä. Meillä oli maalla rantakäärmeitä, jotka olivat melko kesyjä. Minusta ne olivat ihania ja vähän huvittaviakin. Mökin ruokakomeroon majoittunut hiiri oli minusta fantastinen kotieläin, ja suutuin äidilleni, joka ei ollut samaa mieltä, hän kertoo.
Sittemmin Mäenpään elämään on mahtunut lukuisia eläimiä. Syynä on ollut paitsi eläinrakkaus myös se, että Mäenpään mielestä ihminen oppii eläimeltä enemmän kuin toiset lajit voivat oppia meistä.
– Koiria on ollut yhteensä kahdeksan, ja hevosia useampi. Olen sitä mieltä, että koirat ovat olleet mitä parhaimpia kasvukumppaneita sekä minulle että myöhemmin omille lapsilleni. Ne ovat opettaneet tunnetaitoja ja muutenkin parantaneet ilmapiiriä, Mäenpää sanoo.
Hän kertoo ihailevansa sitä, miten paljon ihmisiä paremmin eläimet viestivät.
– Ihminen voi sanoa yhtä, mutta keho viestii toista. Eläinten kanssa tällaista ei ole. Ne ovat selkeitä ja rehellisiä, Mäenpää huomauttaa.
Yksilöitä, ei harrastusvälineitä
Parhaillaan Mäenpään ja tämän puolison Juha Ruusuvuoren kotona Kemiönsaaren Taalintehtaalla asuvat sekä koirat Jimi ja Jörö, Lola-kissa sekä hevoset islanninhevonen Jarl ja eestinhevonen Ambra.
Etenkin hevosilla on Mäenpään sydämessä erityinen paikka. Siksi hänelle ei tee tiukkaa pohtia, millaisten asioiden parissa hevosalalla riittäisi korjattavaa.
– Monien hevosten elämä on aika surullista. Kyseessä on laumaeläin, joka kävelee luonnossa päivittäin toistakymmentä kilometriä. Ihminen pitää niitä pienessä tilassa, vieroittaa liian varhain emästään, seisottaa karsinassa pitkiä aikoja ja antaa hevosen näkökulmasta liian harvoin ruokaa. Kun hevonen ei pääse toteuttamaan lajityypillisiä käyttäytymistarpeitaan, niistä tulee joko opitusti avuttomia tai ihmisen mielestä hankalia. Pahimmassa tapauksessa selkään menee vielä keikkumaan epätasapainoinen zumbaaja, Mäenpää luettelee.
Mäenpää toivoo, että hevosia arvostettaisiin ennen kaikkea yksilöinä, ei harrastus- tai kilpailuvälineinä.
– Kilpahevosten, etenkin ravipuolella, pitäisi olla jo 3-vuotiaina huippu-urheilijoita. Niillä on arvo vain esineinä, ei arvoa itsessään, hän sanoo.
Mäenpään omat hevoset elävät taiteilijapariskunnan pihaan rakennetussa pihatossa ja isossa metsätarhassa. Heinää ne saavat noin neljän tunnin välein, yölläkin automaatin ansiosta. Muutoin Mäenpää ja Ruusuvuori toimivat itse heinäautomaatteina. Mäenpäälle hevoset ovat ensisijaisesti tärkeitä perheenjäseniä, joista pidetään hyvää huolta, satoi tai paistoi.
– Meille kuusikymppisille hevostarhassa taapertaminen kolmen-neljän tunnin välein tekee tosi hyvää. Moni miettii, että tällainen hevosenhoito on todella työlästä, mutta heinien jaon voisi toki automatisoida kokonaan. Monella näyttää kyllä olevan varaa maneesiin, mutta ei tällaisiin hevosten hyvinvointia parantaviin ratkaisuihin, Mäenpää sanoo.
– Sitä paitsi isolla alueella aikaa viettävien hevosten seuraaminen on todella kiinnostavaa. On nautinnollista katsoa, kun hevoset kuljeskelevat yhdessä ja tutkivat paikkoja, hän huomauttaa.
Outi Mäenpää toivoo, että hevosalalla otettaisiin tuoreesta tutkimustiedosta nykyistä paremmin opiksi. Kuva: Jenni Aho/Lumica Creative
Hidas muutos turhauttaa
Oli kyse sitten hevosista tai muista eläimistä, Mäenpää kertoo turhautuvansa usein, kun eläinten hyvinvointi, eläinsuojelu tai eläinten oikeudet tulevat puheeksi. Ajoittain kun tuntuu siltä, ettei eläinten asioissa olla päästy parempaan suuntaan, vaikka aikaa olisi kulunut vuosikymmeniä.
– Isäni oli aikoinaan valtion takauslaitoksen johtaja. Silloin turkistarhoille yritettiin saada valtiontukea, mutta isäni eväsi tuen vedoten siihen, että turkistarhaus aiheuttaa ympäristölle haittaa ja eläimille hirveää kärsimystä. Tämä tapahtui 1970- tai 1980-luvulla. Ja nyt turkistarhaus saa tukia, ja eläimet elävät ihan yhtä kamalissa oloissa, vaikka luulisi, että jotain kehitystä parempaan olisi voinut tapahtua, Mäenpää harmittelee.
Samaan hengenvetoon hän kertoo toivovansa, että nuoremmat sukupolvet jaksaisivat taistella eläinten puolesta.
– Toivon, että ne, jotka jaksavat pitää eläinten puolia, jaksavat myös pitää itsestään huolta ja jatkaa taistelua. Asiat tuntuvat muuttuvan todella hitaasti, joten arvostan jokaista, joka jaksaa työskennellä eläinten paremman kohtelun eteen.
Suunta kohti parempaa?
Takapakkien ja taantumuksen lisäksi Mäenpää näkee eläinasioissa myös hyviä suuntauksia.
– Esimerkiksi hevosalalla asenteet ovat hiljalleen muuttumassa parempaan suuntaan. Muun muassa Katariina Alongi ja Minna Tallberg ovat tehneet aivan valtavan hyvää työtä uuden tutkimustiedon tuomisessa muiden hevosharrastajien saataville. Se, että Tallberg palkittiin tänä vuonna Tampereen Hevosmessuilla, on hyvä esimerkki siitä, että suunta on oikea.
Mäenpää kertoo ymmärtävänsä hyvin, miksi vanhakantainen ilmapiiri ja aggressiivinen lähestymistapa ovat tuttuja niin monella suomalaistallilla.
– Monesti se, jolla on kovimmat otteet, määrittelee, miten tallilla toimitaan. Jos kulttuuri on kova, tallilla on vaikea toimia eettisten periaatteiden ja uusimman tutkimustiedon mukaan.
Mäenpää on itsekin ehtinyt nähdä elämänsä aikana varsin monenlaisia talleja ja hevosenpidon kulttuureita. Ratkaiseva hetki nykyistä ajatusmaailmaa kohti osui kohdalle, kun Mäenpää päätyi muutamia vuosia sitten islanninhevostallille.
– Huomasin, että toimintakulttuuri oli monella tavalla pehmeämpi kuin niillä talleilla, joilla olin aiemmin käynyt. Sain mahdollisuuden pitää omaa pihattoa, ja aloin ahmia uutta tutkimustietoa. Näin, mitä tapahtuu, kun hevonen alkaa hiljalleen kuoriutua esiin sen jälkeen, kun sitä aletaan aidosti kuunnella ja sen lajityypilliset käyttäytymistarpeet huomioidaan, Mäenpää sanoo.
Vaikka Mäenpää kertoo itse elävänsä omien eläintensä ehdoilla, elämään mahtuu paljon muutakin kuin hevosille heinien jakamista.
– Nyt kesällä järjestän vuorovaikutuskoulutuksia, teen käsikirjoitusta ja työstän miehen kirjasta äänikirjan. Muun ajan ajattelin viettää riippukeinussa ja koirien ja hevosten kanssa tepastellen.
