Joskus ihmisen suurin eettinen vastuu on jättää luonnoneläin rauhaan
Tuula Lehtonen kritisoi kirjoituksessaan sitä, miten villieläimiin liittyvä uutisointi on usein kritiikitöntä ja yksipuolista. Taran ja Sulon kohtaamisen uutisointi on hyvä esimerkki tästä. YLEn uutisessa Sulo Karjalainen kertoi Taran olleen ilkikurinen ja oikutteleva, ja että se ”teki tuhmuuksia koko ajan”. Uutisoinnissa ei kuitenkaan noussut esille se, että Tara oli sisäsiittoisesti eläintarhassa vankeuteen syntynyt karhu. Vastoin eläintarhadirektiiviä Suurpetokeskuksen karhut totutetaan ihmisiin, kuten Tarakin oli totutettu.
Karhunpennut jäävät orvoksi pääosin ihmisen toimien takia, ja näin ollen ihmiset myös ovat ehdottomasti vastuussa heistä huolehtimisesta.
Ihmiset heijastavat omia tapojaan ja tuntemuksiaan eläimiin
Vaikutamme luonnoneläinten kohteluun myös tavalla, jolla puhumme luonnoneläimistä. Tämä vaikuttaa suoraan siihen, miten tulkitsemme heidän toimintaansa ja miten tähän perustuen heitä kohtelemme.
Ihmisten eläinsuhdetta värittää usein jonkinasteinen antropomorfismi. Antropomorfismissa eli inhimillistämisessä ihmiset liittävät inhimillisiä ominaisuuksia esimerkiksi muunlajisiin eläimiin. Rajaa sen välillä, mitkä ominaisuudet todella ovat eläimille kuuluvia ja mitkä ihmisen eläimeen projisoimia, on usein hankala vetää. Antropomorfismi voi olla hyödyllistä ja lisätä lajienvälistä empatiaa, mutta toisaalta se voi olla myös hyvin haitallista. Usein esimerkiksi lemmikkieläinten kohdalla stressiä ilmaisevat toimintatavat saatetaan nähdä jonkin inhimillisen tunteen ilmauksena. Klassinen esimerkki tästä on ajatus siitä, että koira tai kissa osoittaisi mieltään virtsaamalla tai ulostamalla sisälle.
Koirat ja kissat ovat kuitenkin olleet osa ihmisen arkea jo vuosituhansien ajan, ja ihmiset ovat voineet harjoitella tulkitsemaan heidän toimintatapojaan jo pidemmän aikaa. Vielä suurempaa hämmennystä voivat aiheuttaa luonnoneläimet, joiden käyttäytymistä ihminen osaa harvoin tulkita oikein.
Luonnoneläin stressaantuu uusista tilanteista
Luonnoneläimelle, joka ei ole tottunut ihmisiin, kohtaaminen ihmisen kanssa on stressaava. Lajista riippuen ihmisen voi olla äärimmäisen vaikeaa, jopa mahdotonta, havaita tätä stressiä päältä päin. Luonnoneläimelle, joka kohtaa ihmisen ensimmäistä kertaa, esimerkiksi turkin silitys voi olla äärimmäisen stressaavaa – vaikka lemmikkikoiralle silittäminen olisi rauhoittavaa ja rentouttavaa.
Toisaalta luonnoneläimen samaistaminen lemmikkieläimeen voi olla myös ihmiselle vaarallista. Näin siitä tulee vaarallista myös eläimelle, joka voi lopulta menettää jopa henkensä, jos se koetaan liian isona uhkana ihmiselle. Tästä esimerkkinä Taran tapaus. Vaikka karhu sopeutuu olemaan riippuvuussuhteessa ihmiseen, se ei kuitenkaan koskaan voi jakaa esimerkiksi samaa elintilaa ihmisen kanssa, vaan elää suljettuna häkkiin tai aitaukseen.
Tämä on yksi seikka, joka usein erottaa vangitun luonnoneläimen lemmikistä: ilman vuosituhansien domestikaatiota eläin on ihmiselle aina lopulta mahdollinen uhka, ja jos uhka muuttuu mahdollisesta todelliseksi, eläimen itseisarvo on aina toissijainen. Eläintä siis kohdellaan näennäisen vertaisena – tietenkin lukuun ottamatta vangittuna pitämistä – aina siihen saakka, kunnes ei enää kohdella.
Media vääristää tapoja toimia luonnoneläinten kanssa
Millaista esimerkkiä luonnoneläinten kanssa toimimisesta antaa uutisointi luonnoneläinten hoito- tai pitopaikoista, joissa niitä kohdellaan kuin lemmikkieläimiä – kuitenkin sillä erolla, että lopulta eläin on kuitenkin aina ”vain” villieläin, joka ei voi ”luonnolleen” mitään? Millaista eläinten kohtelua oikeutamme sillä, että liitämme karhunkaltaiseen eläimeen piirteitä kuten ”ilkikurinen” ja ”oikutteleva” ja käytämme näitä kuvailuja jopa perustellessamme eläimen lopettamista? Loppujen lopuksi kyseessä on vankeuteen syntynyt, täysin ihmiseen totutettu villieläin, joka toteutti lajityypillistä käytöstään oletettavasti turvalliseksi kokemassaan ympäristössä.
Emme tietenkään voi tietää tismalleen, mitä Taran päässä liikkui hänen hyökätessään hoitajansa kimppuun, mutta jos kuvittelemme, että kyseessä oli jonkinlainen pahantahtoisuus, aiheutamme tällä ennakkoluulolla haittaa sekä Taralle että muille karhuille. Eläimistä käytetty kieli vaikuttaa suoraan siihen, miten käsitteellistämme, käsittelemme ja ylipäänsä ajattelemme muunlajisia eläimiä. Sen takia on äärimmäisen tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten me heistä puhumme.
Inhimillistämisen sudenkuoppia
Empatia muunlajisia eläimiä kohtaan ei tarkoita sitä, että heitä kohdeltaisiin aina saman kaavan mukaan. Jokaisella yksilöllä on erilaisia tarpeita ja toimintatapoja, ja jokainen yksilö on rakentanut elämänsä perustuen omiin lajillisiin ja yksilöllisiin tarpeisiinsa ja toimintatapoihinsa. Voidaksemme toimia aidon empaattisesti eri eläimiä kohtaan, meillä tulee olla perustiedot esimerkiksi lajiin ja yksilön olosuhteisiin liittyvistä ominaisuuksista. Eleet, jotka meille ovat osoitus esimerkiksi huolenpidosta tai hoivasta, voivat jollekin toiselle näyttäytyä väkivallan tai kuoleman uhkana. Näin ollen esimerkiksi luonnoneläimen rapsuttelu voi pahimmillaan olla äärimmäisen epäeettistä, ja emme välttämättä tilanteessa tätä edes huomaa.
Toisaalta jos luonnoneläin ei koe ihmisen läsnäoloa uhkaavana, vaan tottuu siihen, tämä johtaa helposti siihen, että eläin ei enää pärjää luonnossa. Jos ajattelemme esimerkiksi Taran tapausta, karhu ei välttämättä olisi ottanut tapauksen kaltaista kontaktia ihmiseen, ellei olisi ollut täysin tottunut ihmisen läsnäoloon. Luonnossa elävä karhu pyrkii välttämään ihmisiä, ja vaaratilanteita ihmisen ja luonnossa elävän karhun välillä on esimerkiksi Suomessa ollut hyvin vähän.
Tuula Lehtonen tuo kirjoituksessaan esille, että eläimiä koskeva ajattelumme on usein mustavalkoistavaa: hyvin ihmisen kanssa toimeen tuleva karhu on ihana ja söpö, hyökkäävä karhu taas ilkeä. Kun liimaamme eläimen toiminnan päälle inhimillistäviä ja toimintaa yksinkertaistavia, jopa karikatyyrimäisiä kuvauksia, rajoitamme kykyämme ymmärtää häntä syvällisemmin.
Kaikki eläimet eivät ajattele ja toimi samoin, ja kaikkien eläinten kohdalla inhimillistävä puhe ei yksinkertaisesti toimi, kun pyritään kuvaamaan eläinten toimintaa tai ajatuksia. Kaikkien eläinten ei mitä ilmeisimmin kannattaisi edes olla ihmisen kanssa tekemisissä, ja uskallan jopa väittää, että moni luonnoneläin välttää sitä viimeiseen saakka. Tämä on hyvä muistaa sekä lukiessa uutisointia liittyen luonnoneläimiin, niin vankeudessa kuin vapaudessa eläviin, että itse kohdatessa eläimiä luonnossa. Luonnoneläin kuuluu luontoon, ei ihmisen katseen jatkuvan tarkastelun ja arvioinnin alaisuuteen.
Sonja Blom on biologi ja SEYn luonnonvaraisten eläinten asiantuntija.
