Kissat verolle vai vapaiksi vainioille? Suomalaiskissojen oikeutta valvomattomaan ulkoiluun on puitu reilusti yli sadan vuoden ajan

Koirien valvomaton ulkoilu on haluttu saada kuriin aikojen saatossa jo useita kertoja. Ruotsissa, jonka itäisiin osiin Suomi kuului, koirat pantiin verolle vuonna 1800 osana ylellisyysverojärjestelmää.

Kunnallinen koiravero asetettiin ensimmäistä kertaa Suomen suurruhtinaskuntaan vuonna 1878. Koiraverolla pyrittiin vähentämään kodittomien kulkukoirien määrää, sillä kulkukoirat levittivät rabiesta, eli raivotautia. Lisäksi heikolla hoidolla ja ravinnolla olevien kulkukoirien katsottiin hävittävän luonnoneläimiä, joten koiravero koettiin niiltäkin osin perustelluksi.

Koiravero ajoi asiansa. Kulkukoirien määrä väheni ja rabieksen esiintyvyys alkoi laskea. Muutama vuosi myöhemmin maalaiskoirille kuitenkin myönnettiin verovapaus, sillä maaseudun asukkaat kokivat tarvitsevansa koirien tarjoamaa suojaa ja turvaa luonnonvaraisia suurpetoja vastaan.

Maaseudulla – varsinkaan rabiesvapailla alueilla – koiravero ei muutenkaan nauttinut järin suurta kannatusta. Niinpä maaseudun koirat päätettiin vapauttaa koiraverosta.

Rabies nosti kuitenkin pian päätään ja samalla paineet koiraveron palauttamiseen maaseudulle kasvoivat. Nyt koiraveron palauttamista maaseudulle perusteltiin myös koirien tappamien linnunpoikasten ja muun riistan sekä ihmisten hoidossa olevien lampaiden määrällä.

Pian koiraveroon liittyviä säädöksiä uudistettiin. Vuosisadan loppua kohti tultaessa oli koiravero jo palautettu koko maahan.

Koira koettiin lähtökohtaisesti kissaa suuremmaksi rabies-uhaksi. Siinä, missä 90 prosenttia ihmisiin kohdistuneista rabiestartunnoista katsottiin olevan peräisin koirista, oli vastaava luku kissojen osalta vain neljä prosenttia.

Vielä tänä päivänäkin ylivoimaisesti suurin osa maailmanlaajuisista ihmisten rabiestartunnoista on peräisin koirilta. Maailmallakin rabiestartuntojen määrää on aivan näihin päiviin asti saatu vähennettyä muun muassa koirien valvomatonta ulkoilua rajoittamalla.

Vaikka kissojenkin liikkumista rajoitettiin paikallisin viranomaismääräyksin ja kissat tuli pitää visusti sisätiloissa rabieksen leviämisen estämiseksi, veroa päädyttiin 1800-luvulla kuitenkin kantamaan vain koirista.

Suomessa virinnyt keskustelu oli osa laajempaa eurooppalaista ilmiötä. Suomalaisten korviin oli 1900-luvulle tultaessa alkanut jo kantautua kissaveroa koskevia uutisia muualta Euroopasta. Aihetta nostettiin esille muun muassa kotimaisen eläinsuojeluväen toimesta.

SEYn (silloisen Suomen eläinsuojeluyhdistyksen) aikakauskirjassa 1911 pohditaan kissaveroa kulkukissojen ja pikkulintujen näkökulmasta:

“Eläinsuojeluslehti „Dyrenes Beskyttelse” Kristianiassa ehdottaa että kissat pitäisi verottaa, sillä senkautta epäilemättä niiden osaksi tulisi inhimillisempi kohtelu kuin nykyään. Kodittomien kissojen elämä on yleensä kovin surkuteltava, eikä liene parannettavissa ennenkuin jokainen kissan itselleen hankkija saa siitä myöskin vastata. Usein perheet ottavat lastensa huviksi kissanpennun. Kun se kasvaa suureksi jätetään se hoidotta ja tulee siten kodittomaksi raukaksi. Onko sitten kumma että se pyydystelee lintusia?

Sentähden: verotettakoon kissat sekä niiden itsensä että lintujen takia!”

Seuraavan vuoden aikakauskirjassa oli jo aivan eri sävy. SEYn aikakauskirjassa 1912 kerrotaan, miten eräissä saksalaisissa kaupungeissa oli otettu kissavero käyttöön. Samalla todetaan seuraavaa:

“Kissaverosta tuskin koitunee runsas tulolähde. Reikä, jonka sen tulee tukkia, ei saa olla kovin suuri. Jokin muu asianhaara lieneekin syynä kissaveroon. Kissoilla on luonnostaan paha tapa, jonka vuoksi pyritään niitten lukumäärää vähentämään tai ainakin rajoittamaan: niitten himo höyhenpukuisiin laulajaystäviimme.

Muita vastenmielisiä ominaisuuksia niillä juuri ei olekaan. Ne kulkevat hiljaisina yksinäisiä teitänsä, naukuvat vähäsen, ja niiden kesäisten, yöllisten serenaadienpito-aika on jotenkin lyhyt. Kissat eivät ryvetä katuja eikä kävelypaikkoja, eivät vahingoita istutuksia, ja ovat tässä kohden esimerkiksi kelpaavia koirille, joille saa anteeksi antaa yhtä ja toista.”

Kissavero oli siis kansainvälinen puheenaihe, joka kirvoitti näkemyksiä sekä puolesta että vastaan. Suomalaislehdistökin seurasi, mitä kissaveron saralla missäkin Euroopan kolkassa milloinkin tapahtuu, ja uutisoi siitä kansalle ahkerasti.

Suomessa ajatus kissaverosta nytkähti toden teolla eteenpäin vuonna 1921. Tuolloin valtion asettama metsästyskomitea teki seitsemää vuotta aikaisemmin käynnistyneen metsästyslakia koskevan uudistustyön yhteydessä hallitukselle esityksen kissaveron säätämisestä.

Lakiesitys saatiin vihdoin hiottua huippuunsa ja toimitettua lopullisessa muodossaan valtioneuvostolle vuonna 1925. Esityksen laatimisesta vastannut Lainvalmistelukunta perusteli kissojen verollepanoa vetoamalla kissojen liialliseen määrään, luonnoneläimille aiheuttamaan tuhoon ja niiden muodostamaan rabies-riskiin.

Uusi metsästyslaki astui kuitenkin lopulta voimaan vuonna 1934, ilman kissaveroa. Kissaverosta käytiin kuitenkin vilkasta julkista keskustelua aina vuosikymmenen jälkipuoliskolle asti.

Heinäkuussa 1934 voimaan astunut, pitkään ja hartaasti valmisteltu metsästyslaki otti aiempaa selväsanaisemman kannan koirien ja kissojen valvomattomaan ulkoiluun. Se kielsi luonnoneläinten pesimärauhan aikaisen koiran valvomattoman ulkoilun. Lisäksi lailla pyrittiin vaikuttamaan siihen, ettei kissoja päästettäisi enää ulkoilemaan ilman valvontaa:

“34 §. Kissan joka tavataan puutarhassa, puistossa, metsässä, tahi vainiolla saa metsästysoikeuden haltija, maanomistaja tai vuokraaja tahi heidän väkensä tappaa.”

Laki on siis ollut yksiselitteinen, ja rajoittanut koiran ohella voimakkaasti myös kissan valvomatonta ulkoilua. Kissan osalta lain sana tuntuu kuitenkin lopulta jääneen kuolleeksi kirjaimeksi. Siihen saattoi olla montakin syytä.

Aluksikin, kissat ovat liikkeissään niin hiljaisia ja huomaamattomia, etteivät niiden edesottamukset juuri näkyneet ihmisille. Valvomattomasti ulkoilevaa kissaa saattoi paikoitellen myös olla vaikea kohdata spontaanisti, sillä kissat ovat niin taitavia piiloutumaan ihmissilmän ulottumattomiin.

Niinpä lakia ei voitu soveltaa kissoihin samassa mittakaavassa kuin koiriin. Myös kissanomistajien välinpitämätön ja vähättelevä suhtautuminen kissojensa edesottamuksiin saattoi osaltaan muodostua kissojen valvomattoman ulkoilun rajoittamisen esteeksi.

Asia pohditutti myös lehdistössä. Loppukesästä 1936 ilmestyneessä Keskisuomalaisessa (No 185,15.8.1936) tiedettiin kertoa, että koirat pysyivät Jyväskylän seudulla jo pääsääntöisesti kiinni luonnoneläinten pesimärauhan ajan, mutta kulkukissat aiheuttivat edelleen päänvaivaa. Vaikka laki oli kissalle ankarampi kuin koiralle, lähtivät maanomistajat ympäri maan kieltämään yksinomaan koirien valvomatonta ulkoilua maillaan.

Uusi metsästyslaki siis mitä ilmeisimmin vaikutti ainakin joissain määrin toivotulla tavalla koirien valvomattomaan ulkoiluun maaseudulla, muttei onnistunut vakuuttamaan kaupunkilaiskoirien omistajia koirien valvotun ulkoilun tarpeellisuudesta.

Esimerkiksi Tampereen järjestyssääntöihin lisättiin vuonna 1937 kaupunkilaiskoirien liikkumista rajoittavia erillisiä määräyksiä, joiden nojalla koirilta kiellettiin tarpeiden teko muun muassa toreille ja lasten leikkipaikoille. Tamperelaiskissojen liikkumista rajoitettiin huomattavasti vähemmän: niiltä kiellettiin samassa yhteydessä vain yöaikainen ulkoilu.

Vaikka koiraveroon ei sen alkuaikoina kaikkialla Suomessa varauksettoman positiivisesti suhtauduttukaan, 1930-luvulla eläneet koiranomistajat eivät aikalaiskuvausten perusteella välttämättä vastustaneet veroa kovinkaan suurissa määrin.

Toki koiranomistajien keskuudesta löytyivät omat veronkiertäjänsä, ja koiraveroon kaavailtuja korotuksiakin saatettiin äänekkäästi vastustaa. Siitä huolimatta monet koiranomistajat vaikuttaisivat kuitenkin pitäneen kohtuullisen suuruisen koiraveron keräämistä perusteltuna ja hyväksyttävänä. Kissanomistajat sen sijaan näyttäisivät vastustaneen kissaveroa yhtenä rintamana, ja pitäneen sitä kissavihaajien salakavalana juonena kissoja vastaan.

Osa eläinsuojelijoista oli kuitenkin kissaveron kannalla. Esimerkiksi vuonna 1936 Rautateiden eläinsuojeluyhdistys ja Suomen yhdistyneitten eläinsuojeluyhdistysten keskusliitto jättivät valtioneuvostolle yhteiskirjelmän, jossa ne ehdottivat kaupunkeihin säädettäväksi korkeintaan sadan markan suuruista kissaveroa. Tieto kirjelmästä ylitti uutiskynnyksen ja siitä tiedotettiin sanomalehdissä kautta maan.

Seuraavana vuonna Helsingin Sanomien yleisönosastolla käytiinkin sitten jo sangen kiivasta kissa- ja koiraihmisten välistä taistelua siitä, kummat olisi syytä verottaa hengiltä ja hävittää ensimmäisenä Helsingistä, koirat vai kissat.

Helsingin Sanomien toimitus ei meinannut tohtia ottaa kantaa tähän puhjenneeseen “koira- ja kissasotaan”, vaan antoi lukijoiden kynien sauhuta ja lehdessä julkaistujen mielipidekirjoitusten tehdä tehtävänsä. Pääkaupunkiseudun tapahtumia seurattiin huvittuneella mielenkiinnolla maakunnissa, joskaan Helsingin ulkopuolelle tämä “koira- ja kissasota” ei tainnut varsinaisesti levitäkään.

Kissanomistajat sekä maaseudulla että kaupungissa tuntuivat yhtäältä vähättelevän kissojensa aiheuttamia haittoja ja toisaalta liioittelevan kissojensa merkitystä hiirten ja rottien pyytäjinä. Joidenkin kissanomistajien mielestä kissojen asettaminen verolle olisikin tarkoittanut juhlia ja vapaata elämää rotille, mikä koettiin siis jo itsessään perusteeksi kissaveron ankaralle vastustamiselle.

Vain harvat kissojen ystävät ymmärsivät veron potentiaalisen pitkän aikavälin vaikutuksen kissojen yhteiskunnallisen aseman paranemiseen ja kodittomien kissojen kärsimyksen vähenemiseen.

Vuonna 1936 Helsingissä eli arvioiden mukaan noin 5 000–8 000 koditonta kissaa. Niiden koettiin aiheuttavan häiriötä kaupungin asukkaille, uhkaavan kaupunkipuistojen luonnonvaraisia lintuja ja muodostavan tautiriskin toimimalla tartuntatautien välittäjinä ihmisten ja pyydystämiensä rottien välillä.

Helsingin ydinkeskustassa kodittomia kissoja ruokkinut ja loukuttanut vapaaehtoinen eläinsuojelija ja eläinsuojelutarkastaja neiti Emly Marcus kertoi eläinsuojelijoiden tappaneen vuoden 1936 aikana Helsingissä noin tuhatkunta koditonta kissaa pois kaduilta kärsimästä. Kodittomiin koiriin törmäsi Helsingissä noihin aikoihin enää aniharvoin.

Marcus totesi Uusi Suomi -lehden (No 58, 29.2.1936) haastattelussa seuraavasti:

“Olen ehdottomasti sitä mieltä, että olisi säädettävä kissavero samoinkuin on olemassa koiraverokin. Silloin eivät ihmiset hankkisi itselleen niin ajattelemattomasti pientä kaunista kissanpoikaa, joka sitten jätetään heitteelle, kun se on kasvanut suureksi eikä olekaan enää niin viehättävä kuin poikasena. Koiria, joilla ei ole omistajaa, ilmaantuu vuosittain vain joitakin kymmeniä, mutta kissoja sen sijaan satoja, jopa tuhansiakin.”

Marcus jatkaa Helsingin Sanomissa (No 22, 24.1.1937):

“Olisi suuri onni, jos saataisiin aikaan kissavero, sillä se on ainoa tapa lopettaa niiden kärsimykset. Kissa pitää lämpimästä ja kärsii eläessään kylmissä kellareissa tai puuhökkelien alla.”

Marcusin edustama näkökulma näyttäisi kuitenkin jääneen marginaaliin julkisessa keskustelussa. Pääosin keskustelua nimittäin hallitsivat aivan muut seikat.

Kissaveron puolustajat lähestyivät asiaa ensisijaisesti hyötyajattelun kautta, eli puntaroimalla kissanpidon tarjoamia hyötyjä suhteessa siitä aiheutuvaan haittaan. Kissaveron puolustajat ilmaisivat huolta ensisijaisesti kissojen liiallisesta määrästä sekä valvomattomasti pitkin maita ja mantuja humputtelevien kissojen negatiivisista vaikutuksista riista- ja pikkulintukantoihin.

Kissaverosta saatavat tuotot olikin 1930-luvun mallin mukaan tarkoitus ohjata riistanhoitoon, ilmeisesti jonkinlaisena kissojen luonnoneläimille aiheuttamia haittoja koskevana kompensaatiomaksuna.

Nykymuotoisesta kissojen valvomattoman ulkoilun vastustamiseen liittyvästä keskustelusta tutut puutarhojen sotkemiseen, talojen nurkille pissailuun ja lasten hiekkalaatikoihin kakkimiseen liittyvät haitat tuntuivat 1930-luvun kaupunkioloissa menneen vielä melko täysmittaisesti koirien piikkiin.

Osa kissaveroa puoltaneista kansalaisista koki, ettei pelkkä uusi metsästyslaki riitä ratkaisemaan ongelmaa. Metsästyslaki kun oli kissaa kohtaan jo valmiiksi niin ankara, ettei ongelma ollut enää ratkaistavissa lainsäädäntöä tiukentamalla.

Lain valvontaan panostamisen ohella myös kissojen verollepano koettiin näiltä osin välttämättömäksi kissojen määrän kääntämiseksi jyrkkään laskuun. Olihan vero purrut koiriinkin, joten miksei sitä olisi voinut soveltaa myös kissoihin?

Se näennäinen hyöty, mikä kissasta koettiin hiirestäjänä ja rotastajana olevan, saattoi kuitenkin tehdä koiran ja kissan välille todellista kokoaan suuremman eron, varsinkin kaupungeissa.

Kissasta voitiin nähdä olevan ihmiselle hyötyä hiiri- ja rottavahdin ominaisuudessa. Koiran omistaminen taas saatettiin mieltää tarpeettomaksi ylellisyydeksi, josta sietikin maksaa veroa. Samanlaisesta ylellisyydestä ei kissojen osalta nähty kaikilta osin olevan kyse, vaikka niiden merkitystä jyrsijöiden pyytäjinä jonkin verran kyseenalaistettiinkin.

Suomessa kissavero jäi lopulta pelkän puheen tasolle, eikä kissanpitoon koskaan puututtu verotuksellisin keinoin. Oletettavasti keskeisin syy päättäjien perääntymiselle kissaverolain täytäntöönpanosta oli lakiin kissanomistajien taholta kohdistunut vastustus.

Nykyinen metsästyslain muoto, jossa tehdään ero villiintyneen ja ulkoa tavatun lemmikkikissan välille, ja jonka koetaan joidenkin tulkintojen mukaan antavan luvan lemmikkikissan valvomattomalle ulkoilulle, on verrattain tuoretta perua.

Se kirjattiin ensimmäistä kertaa lainsäädäntöön vuonna 1993, jolloin nykyinen metsästyslakimme astui voimaan. Kyse ei siis suinkaan ole kissan ikiaikaisesta oikeudesta “toteuttaa luontoaan” omatoimiulkoillen, vaan lainsäädännön tasolla ilmiö on melko uusi.

Kuten tämä taannoinen tapaus osoittaa, ei nykyinenkään metsästyslaki yksiselitteisesti salli kissan valvomatonta ulkoilua. Se kun kieltää kissan heitteillejätön, jollaiseksi lemmikkikissan valvomaton ulkoilu voidaan lain silmissä mieltää.

Vaikka lakiin kirjatut sanat ovatkin saaneet aikaisempaa epämääräisemmän ja vaikeaselkoisemman muodon, ovat kissojen valvomattomaan ulkoiluun liittyvät ongelmat pysyneet jotakuinkin ennallaan. Nyt niistä vain on ihmisten tekemien havaintojen ohella olemassa myös jonkin verran tutkittua tietoa.

Olisiko kissan yhteiskunnallinen asema tänä päivänä parempi, jos kissat oltaisiin pantu koirien tavoin verolle? Jossittelemaan ei parane jäädä, mutta menneistä kannattaa kuitenkin pyrkiä ottamaan opiksi.

Kissaveron käyttöönotto tai sen enempää kaikkien kissojen yksiselitteinen palauttaminen lainsuojattomaksikaan ei sellaisenaan taida olla ihan tätä päivää. Onhan Suomessa jo luovuttu koiraverostakin. Tätä päivää olisi kuitenkin perustaa kissoille valtakunnallinen rekisteri, joka voitaneen suuntaa-antavasti mieltää kissaveron moderniksi perilliseksi.

Koirat on Suomessa jo saatu rekisteriin. Valtakunnallinen koirarekisteri avautui vuonna 2023, kun koirien mikrosirutus ja rekisteröinti tulivat Suomessa pakolliseksi osana maa- ja metsätalousministeriön lakiasetusta.

Seuraavaksi olisi aika koota kasaan koirarekisterin perustamisesta saadut opit ja reflektoida, missä onnistuttiin ja mikä meni pieleen. Koirarekisterin perustamisesta karttunutta kokemusta tulisi hyödyntää kissarekisterin perustamisessa, ja pyrkiä kiertämään ne sudenkuopat, mihin koirarekisterin tiimoilta jo kertaalleen astuttiin.

Pelkkä kissarekisteri ei kuitenkaan tee autuaaksi. Tärkeää olisi myös saattaa kaikki kissat rekisterin piiriin antamalla kissanomistajille tarpeeksi kovat ukaasit. Näin kissan rekisteröinnistä tulisi rekisteröimättä jättämistä kannattavampaa ja houkuttelevampaa.

Ulkoa yksin tavattu rekisteröimätön kissa voitaisiin esimerkiksi rinnastaa kodittomaan kulkuriin, ja sille voitaisiin alkaa etsiä saman tien uutta kotia. Mikäli omistaja ei olisi halukas rekisteröimään kissaansa, hän ottaisi siis tietoisen riskin kissansa menetyksestä. Rekisteröimättömän kissan omistajalle tulisi voida myös määrätä tuntuva sakkorangaistus rekisteröintivelvollisuuden laiminlyönnistä, ja niin edelleen.

Aika kissarekisterille on nyt otollisempi kuin koskaan. Tämän päivän kissaihmiset muodostavat huomattavasti edeltäjiään monimuotoisemman joukon, eikä kissarekisteriä tunnuta vastustettavan läheskään yhtä järjestelmällisellä ja jääräpäisellä tarmolla kuin kissaveroa aikanaan. Jos kissaverolta siis puuttui kissaihmisten kollektiivinen tuki, nyt sitä kyllä olisi kissarekisterin osalta tarjolla senkin edestä.

Kun kissat on saatu rekisteriin, johon viranomaisella on vapaa pääsy silloin kun on syytä epäillä rikosta, lain valvonnan edellytykset paranevat. Samalla paranevat myös viranomaisen mahdollisuudet saattaa kissanomistaja vastuuseen lain rikkomisesta. Sen myötä saattaisimme ennen pitkää saada tähän maahan vakiintuneen oikeuskäytännön, jonka mukaan lakia kissan valvomattoman ulkoilun osalta yhdenmukaisesti tulkittaisiin ja sovellettaisiin.

Sari Toivola on SEYn Art Director ja viestinnän asiantuntija sekä historian ja kissojen suuri ystävä.

Juttua on muokattu 12.5. klo 15.50. Tekstissä luki aiemmin, että vuonna 1934 laissa kiellettiin omalla ja aikaisempaa tiukkasanaisemmalla pykälällään kissan valvomaton ulkoilu. Todellisuudessa lailla pyrittiin vaikuttamaan siihen, ettei kissoja päästettäisi enää ulkoilemaan ilman valvontaa.