Artikkelit

Mistä paha kumpuaa? Elli Valtonen toivoo, että tutkimustieto lisäisi keskustelua siitä, miksi lemmikkitalouksiin kohdistuvan eläinsuojeluvalvonnan tarve kasvaa

Valvontaeläinlääkäri Elli Valtonen työstää väitöskirjaa lemmikkieläimiin kohdistuvasta valvonnasta ja rikoksista. Valtonen toivoo, että tutkimustieto auttaisi valvonnan ja rikosprosessin kehittämisessä ja lisäisi keskustelua siitä, miksi lemmikkitalouksiin kohdistuvan eläinsuojeluvalvonnan tarve kasvaa koko ajan.

10.11.2022 Tiina Sormunen 5 min

Helsingin kaupungin eläinsuojeluvalvonnassa vuodesta 2011 työskennellyt valvontaeläinlääkäri Elli Valtonen pysähtyi kolmisen vuotta sitten miettimään työtään. Vuosien aikana hän oli nähnyt ja kokenut monenlaista. Mieltä oli alkanut poltella kiinnostus tehdä eläinsuojeluvalvontaa liippaavaa tutkimustyötä. Valtonen halusi ennen kaikkea ymmärtää, miksi ihmiset voivat huonosti ja aiheuttavat eläimille niin paljon pahaa.

Vastausta etsiessään hän hakeutui ensin avoimeen yliopistoon opiskelemaan sosiaalitieteitä.

– En tiedä, sainko niistä opinnoista mitään vastauksia. Kriminologian kurssilla tajusin, että eläinsuojelurikoksia on tutkittu Suomessa todella vähän, nyt väitöskirjaa aiheesta Helsingin yliopistossa valmisteleva Valtonen taustoittaa.

Tutkimustyötä aiheesta ovat aiemmin tehneet lähinnä Tarja Koskela, Sofia Väärikkälä ja Birgitta Wahlberg.

– Ja hekin ovat keskittyneet enemmän tuotantoeläimiin. Ajattelin, että lemmikkieläimiin kohdistuvasta valvonnasta ja rikoksista olisi hyvä tuottaa perustietoa, Valtonen sanoo.

Väkivaltaa on vaikea todentaa

Valtonen keskittyy väitöskirjassaan eläinsuojeluvalvonnan osalta pääkaupunkiseudulla vuosina 2019–2020 tehtyihin eläinsuojeluilmoituksiin, tarkastuspöytäkirjoihin ja eläinsuojelupäätöksiin. Yhteensä tapauksia on 811. Suurin osa, noin 70 prosenttia, viranomaisille tehdyistä eläinsuojeluilmoituksista koskee koiria.

– Se ei välttämättä tarkoita, että koiria kohdeltaisiin eniten kaltoin, mutta niistä tulee eniten havaintoja. Tarkastuskäynneillä muita pienikokoisia seura- ja harrastuseläimiä havaittiin jopa kolme kertaa useammin kuin niistä ilmoitettiin, Valtonen kertoo.

Tavallisimmin eläinsuojeluvalvontaan ilmoitettavat epäkohdat lemmikinpidossa koskevat puutteita eläimen perushoidossa. Toisena tulevat eläimet, jotka ovat jääneet vaille tarvitsemaansa eläinlääkärin hoitoa tai lopetusta. Kolmanneksi useimmin ilmoituksissa tulee esiin eläimeen kohdistuva väkivalta, jota kuitenkin tarkastuksilla havaitaan erittäin harvoin.

– Se on yksi valvonnan kipukohdista, sillä väkivallasta on ilman silminnäkijää todella vaikea saada näyttöä. Valvontaeläinlääkäri ei voi kuulustella eläimen omistajaa tai silminnäkijöitä kuten poliisi, Valtonen summaa.

Lemmikkieläintalouksiin tehdään koko ajan enemmän epäilyyn perustuvia eläinsuojelutarkastuksia. Myös huomautettavaa löytyy yhä useammin. Valtosen tutkimusaineistosta 46 prosentissa tapauksista havaittiin epäkohtia, ja näistä noin 40 prosentissa viranomainen ryhtyi kiireellisiin toimenpiteisiin eli eläin joko sijoitettiin uudelleen väliaikaisesti tai pysyvästi, tai lopetettiin.

Brutaaleja tekoja

Eläinsuojelurikostuomioita tutkiessaan Valtonen on ollut yllättynyt väkivaltatapausten määrästä. Tuomioista noin neljännes koskee eläimen väkivaltaista kohtelua, kun taas valvonnassa väkivallalla on rooli 15 prosentissa ilmoituksista. Tarkastuskäynneistä sitä havaitaan kolmella prosentilla.

– Oikeuteen päätyvien tekojen vakavuudesta kertoo se, että puolessa tapauksista eläin on kuollut tai lopetettu väkivallan tuloksena. Lähes puolessa väkivaltaisista teoista on ollut kyse toisen henkilön omistamasta eläimestä.

Valtonen luonnehtii oikeuteen päätyviä väkivallantekoja jäävuoren huipuksi. On tapauksia, joissa samaa eläintä kohtaan on tehty monenlaista väkivaltaa, tai eläin on tapettu tai vammautettu esimerkiksi kirveellä. Eläimiä on kuristettu, paiskattu ja pudotettu jostain korkealta tai lopetettu lainvastaisella tavalla ampumalla.

Pääkaupunkiseudulla noin 70 prosenttia viranomaisille tehdyistä eläinsuojeluilmoituksista koskee koiria.

Rikoksen uhrina eläin on äänetön. Sen asemaan vaikuttaa paljon, millainen rikos siihen on kohdistunut ja millaista näyttöä rikoksesta on. Myös sillä on merkitystä, kuka on kohdellut eläintä väkivaltaisesti.

– Jos tekijä on ulkopuolinen, eläimen äänenä on sen omistaja. Se, mikä jää pinnan alle, on mitä todennäköisimmin neljän seinän sisällä tapahtuva väkivalta, joka kohdistuu tekijän omaan eläimeen, Valtonen toteaa.

Lemmikin hoidon laiminlyönnin taustalla ovat usein terveydelliset tai taloudelliset ongelmat.

Kärsimyksen mittaaminen

Valtosesta on merkille pantavaa, kuinka eläinsuojelurikosten rangaistuksen mittaamisessa käytetään edelleen rangaistusasteikon alapäätä. Tyypillisin rangaistus lemmikkiin kohdistuvasta väkivallasta tai laiminlyönnistä on päiväsakko.

Hän on myös yllättynyt, että eläimen kokeman kärsimyksen määrittely vaihtelee eri tuomioistuimissa. Esimerkiksi Valtonen nostaa tapauksen, jossa eläin on kuristettu kuoliaaksi, ja kärsimys on kestänyt useita minuutteja. Silti tuomari voi arvioida kärsimyksen vähäiseksi, kun taas toisen tuomarin mukaan teko on aiheuttanut eläimelle voimakasta kärsimystä.

– Tämä korostaa asiantuntijan tarvetta todistajana, mutta kyllä se korostaa ehdottomasti myös koulutuksen ja tiedon lisäämisen tarvetta tuomioistuimissa ja syyttäjillä.

Virkaeläinlääkärillä on tärkeä rooli sekä todistajana että asiantuntijana. Valtosen mukaan tekijä tuomitaan eläinsuojelurikoksesta useimmiten silloin, kun todistajana oikeudessa on virkaeläinlääkäri. Praktikkoeläinlääkärin, poliisin tai eläinsuojeluneuvojan lausunnoilla hän ei ole havainnut samanlaista yhteyttä tuomioon.

Monenlaista väkivaltaa, monenlaisia tekijöitä

Tyhjentävää vastausta alkuperäiseen kysymykseensä Valtonen ei ole löytänyt. Syyt ja selitykset lemmikin kaltoinkohtelulle ovat niin moninaisia.

Osa tekijöistä ei perustele tekoaan mitenkään. Väkivaltaista tekoa taas on puolusteltu eläimen käytöksellä: se kävi hermoille ja sitä piti kouluttaa. Lemmikkinsä kirveellä lopettanut on saattanut vedota taloudelliseen tilanteeseen tai päihteisiin.

Eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa eläinsuojeluvalvonta onnistuu tuskin kitkemään pois, mutta passiiviseen kaltoinkohteluun valvonta pystyy Valtosen mielestä puuttumaan melko hyvin. Lemmikin perushoidon laiminlyönnin taustalla ovat usein terveydelliset tai taloudelliset ongelmat.

– Ylipäätään eläimiin kohdistuvista rikoksista ei voida puhua yhtenä ryhmänä. On väkivaltaa, yksittäisten eläinten hylkäämisiä, laajamittaista pentutehtailua ja niin sanottua eläinten keräilyä, Valtonen toteaa.

Tekijätkin ovat erilaisia. Väkivaltaan syyllistyvät useammin nuoremmat miehet, kymmeniä tai satoja eläimiä taas keräävät keski-ikäiset tai vanhemmat naiset.

Resurssien riittämättömyys vaivaa alaa

Eläinsuojeluvalvonnan vaikuttavuutta laskee resurssien riittämättömyys.

– Tälläkin hetkellä eläinsuojeluvalvontaa tehdään monella paikkakunnalla yhden valvontaeläinlääkärin toimesta, jopa tarkastuksilla käydään yksin. Se ei ole tehokasta eikä turvallista, Valtonen huomauttaa.

Valtonen kannattaa SEYn ehdottamaa moniammatillisten tiimien perustamista. Poliisin, valvontaeläinlääkäreiden sekä sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyö olisi hänestä myös resurssitehokasta.

– Kun sosiaalisiin ja psyykkisiin taustaongelmiin puututtaisiin ajoissa, sekä eläimet että niiden omistaja saisivat ajoissa tarvitsemansa avun. Ja toisaalta taas väkivaltatapauksiin puuttumisessa poliisin rooli on välttämätön.

Vuoteen 2024 mennessä valmistuvan väitöskirjansa hän toivoo herättävän myös laajempaa keskustelua siitä, miten me kohtelemme ja puhumme eläimistä ja miksi eläinsuojeluvalvonnan tarve kasvaa koko ajan.

Ennen kaikkea hän toivoo lisää myötätuntoa eläimiä kohtaan.

– Niiden asemaan asettuminen olisi välttämätöntä, kuten myös omien tunnetilojen erottaminen eläimen käyttäytymisestä. Se vaatisi, että näkisimme eläimet tajuisina ja tuntevina olentoina, ei pelkkinä kohteina, näyttely- tai harrastusvälineinä. Koko eläintenpitokulttuurin olisi muututtava, ja arkisesta koulutusväkivallasta olisi päästävä eroon. Uskon, että pysyvin muutos lähtee eläinharrastajien ruohonjuuritason yhteisöistä, kasvatuksesta ja koulutustoiminnasta, Valtonen sanoo.