Rotuoppien vammauttamat
Ulkomuotoon kohdistuva jalostus on aiheuttanut koirille vakavia terveysongelmia. Tästä kertoi myös SEYn syksyn 2015 kampanja Ylijalostus tappaa. Kampanja oli tarpeen, sillä vaikkei ongelmia suorastaan kielletä, sitkeästi niitä vähätellään. ”Kaikilla roduilla on omat sairautensa”, ”muihin maihin verrattuna asiat ovat meillä hyvin” ja ”kasvattajat kyllä tekevät työtä rodun parantamiseksi” ovat tuttuja, mutta eivät erityisen huojentavia lausahduksia.
Jalostusohjelmia, terveystarkastuksia ja pentuesuunnittelua toki tehdään, mutta hyöty jää puolitiehen, jos ulkomuotoon kohdistetaan edelleen vääristyneitä toiveita. Juuri ne tarvitsisivat radikaalia ravistelua. Rotumääritelmissä puhutaan muun muassa lyhyistä kuonoista, suurista silmistä, kaarevista etujaloista, ihopoimuista, luisuista otsapenkereistä tai pyöristyneistä, omenanmuotoisista kalloista. Jokainen tiettyjen rotujen koiria nähnyt tietää, miten pitkälle ulkonäköön liittyviä ominaisuuksia on haluttu viedä ja miten siinä on myös onnistuttu. Pahimmillaan kyse on epämuodostumista. Kun tällainen ulkomuoto katsotaan rodulle kuuluvaksi, tuntuu hurskastelulta, että samaan hengenvetoon rotumääritelmässä ilmoitetaan liioitellut tai terveyttä heikentävät piirteet vakaviksi virheiksi.
Tervehdyttämiseen pyrkivä jalostus näyttää tapahtuvan myös toivottoman ahtaissa raameissa: pysyttäydytään ”rotunsa parhaissa” yksilöissä, vaikka taatusti tuloksellisempaa olisi, jos siitoksessa käytettäisiin muitakin rotuja, samantyyppisiä, mutta terveen rakenteen omaavia. Johan rupeaisivat kuonot pitenemään ja muut rakenteelliset vammat paranemaan! (Kuvassa muuten bokserin ja sekarotuisen koiran jälkeläinen – tuolla kuonolla on varmaan jo ihan hyvä nuuhkia ja hengittää, eikä naamassa ole myöskään töhnääntyviä ihopoimuja.) Tällaisia keinoja voidaan kyllä mahdollisuuksina jalostusohjelmaan kirjata, mutta käytännössä niihin ryhdytään aivan liian harvoin. Rotujen osittainenkin sekoittaminen on kuin pyhäinhäväistys.
Myönnän, etten ole mikään yhden rodun friikki ja siksi olen huono ymmärtämään sitä intohimoa, jolla tietynlaista ulkomuotoa rakastetaan – jopa niin paljon, että se saa aiheuttaa eläimille kärsimystä. Muutoinkin ulkonäköseikkojen ehdottomuus on mielestäni omituista. Pitääkö rotukoirien olla kuin klooneja? Onko eläin pilalla, jos sillä on valkoinen pilkku jossakin tai häntä löyhästi kippuralla? Silläkö rotu paranee, kun tällaisia ”virheitä” omaavat yksilöt karsitaan siitoksesta?
Kaikkia toivottuja ominaisuuksia ei saa samaan pakettiin, ja senpä vuoksi joistakin roduista on erikseen näyttely- ja käyttölinjansa. Olisi mukavaa, jos näyttelytuomarit ja kasvattajat havahtuisivat siihen tosiasiaan, että seurakoirat ovat ensisijaisesti meidän ihmisten kavereita ja perheenjäseniä, eivät estradien mannekiineja. Kyllä pilkuista ja senteistä olisi varaa joustaa, jos siten lavennetaan koirien perimää ja saadaan lisää henkistä ja fyysistä hyvinvointia.
Onnellisinta tietysti olisi, jos ylijalostuksen invalidisoimille koirille ei olisi kysyntää; ihmiset huolisivat vain terveempiä rotuja ja rotusekoituksia. Mutta meitähän on moneksi. Kaikki eivät halua tai eivät osaa nähdä lemmikkinsä vaivoja. Epäkoiramaiseksi muuttunut ulkonäkö voi hämärtää asiaa. Koira on kuin elävä karvalelu tai kummallinen nukke. Silloin ei edes odoteta, että se voisi käyttää lajilleen kuuluvia aisteja ja kykyjä ja siten viettää täysipainoista koiran elämää.
Ehkäpä ihmisen omat mielihalut vievät voiton. Epämuodostuneisiin koiriin liitetään usein toteamus niiden söpöydestä tai hellyttävyydestä. Etenkin kuonottomien koirien apinamaiset kasvot vetoavat ihmisiin. Puhutaan myös koiran luonteesta – aivan kuin juuri tämän rodun yksilöillä olisi takuuvarmasti sellainen luonne ja minkään muun rotuisella ei vastaavaa olisi. Ja kun halutaan uskoa, uskotaan, että ”hyvän kasvattajan” pennut ovat terveitä.
Lemmikit vetoavat hoivausviettiimme, ne ovat hieman kuin lapsiamme – ja toisaalta itsekin suhtaudumme niihin hieman lapsekkaasti. Se jotenkin kuuluu ihmisen ja hänen lemmikkinsä väliseen liittoon. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta nämä tunteet eivät vapauta meitä vastuusta. Valtahan on meillä ihmisillä. Me voimme päättää, kärsivätkö eläimet vai eivät, ja jos omien lapsekkaiden mielihalujemme vuoksi suljemme silmämme niiden kärsimyksiltä, käytämme asemaamme pahasti väärin.
Aura Koivisto on kirjailija, joka kirjoituksissaan pohtii muiden lajien elämää ja toivoo, että maailmaa parannettaessa otettaisiin huomioon muutkin eläimet kuin me ihmiset.
