Selvä suunta: Eläimillä on usein erittäin hyvä muisti
Meitä eläintenystäviä liikutetaan tarinoilla uskollisista koirista, kissoista tai hevosista, jotka joutuvat tuntemattomille seuduille kauas kodistaan mutta jotka lopulta löytävät takaisin isäntäväkensä luo. Tällaiset kertomukset herättävät ajatuksia eläinten lähes yliluonnollisista aisteista.
Toisaalta muutaman hämmästyttävän anekdootin vastapainoksi riittää tapauksia, kun lemmikki ei ole löytänyt kotiin, ei ainakaan omin avuin. Paikallislehtien ja netin ilmoittelut kadonneista koirista ja kissoista vihjaavat, että suunnistustaidoissa olisi parantamisen varaa.
Asiaa ei ole systemaattisesti tutkittu – mikä olisikin eläinsuojelullisesti kyseenalaista – mutta yksittäisiä kokeita on joskus kauan sitten tehty. Sata vuotta sitten eräs tohtori Edinger selvitteli saksanpaimenkoiransa kykyä löytää kotiin jättämällä koiran eri paikkoihin ympäri Berliiniä. Tutkimuksille olisi tullut loppu jo alkuunsa, elleivät naapurit ja tuttavat olisi avustaneet tohtoria kadonneen etsinnöissä. Vähitellen koiran suunnistustaidot kuitenkin paranivat ja lopulta se ei löytänyt vain kotiinsa, vaan osasi etsiä isäntäänsä myös paikoilta, missä hänellä oli tiettyinä aikoina tapana olla.
Maineikas eläintieteilijä Bernhard Grzimek teki toisen maailmansodan aikaan samanlaisia kokeita Puolassa hevossiittolan asukeilla. Hän kuljetti hevosia eri säteille tallista ja seurasi niiden menoa. Kaikki harhailivat missä sattuu eivätkä löytäneet itse takaisin. Voidaan tietysti kysyä, halusivatko hevoset palata, mutta yksin jätetyltä laumaeläimeltä tällaista sopii kyllä odottaa. Jopa tamma Hortensia, joka vietiin vain viiden kilometrin päähän, hortoili eksyneen tuntuisesti. Päivä oli kolea ja sateinen, ja Grzimekin mukaan hytisevä tamma antoi itsensä kiinni ”ilmeisen iloissaan.”
Grzimekillä oli myös vastakkaisia tarinoita yhdestä hevosesta ja useista koirista: kotiinpaluu onnistui pitkänkin taipaleen takaa. Monesti ei kuitenkaan pystytty varmuudella sanomaan, oliko eläin kulkenut saman reitin tai liikkunut samoilla seuduilla joskus aiemmin.
Tämä on tietysti jo toinen juttu, sillä eläimillä on usein erittäin hyvä muisti paikkojen ja reittien suhteen. Voihan luonnossa esimerkiksi juomapaikan tai ruokakätkön muistaminen olla hengissä säilymisen edellytys.
Suunnistustaidoissa ja paikkamuistissa on suuria yksilöllisiä eroja – kuten meillä ihmisillä. Oma hevoseni Hoolek oppi paikat kerrasta: jos olin jossakin pysähtynyt tauolle, jolloin Hoolek oli päässyt vapaasti ruoholla herkuttelemaan, se aina myöhemmin ”ehdotti” taukoa täsmälleen samassa kohdassa. Sen sijaan Piku ei parin vuodenkaan ratsastusretkien jälkeen hahmottanut kotimetsiämme. Mistä tämän tiesin? Piku oli laiskanpulskea pikku herra, jolla oli aina kiire kotiin. Polkujen risteyksissä se yrittikin aina vääntää kotiin päin – suunta vain oli usein väärä!
Koirat pärjäävät tutuissa metsissä yleensä hienosti. Olisiko siinä koiralle yksi työtehtävä entisten lisäksi: turvallinen seuralainen helposti eksyvälle omistajalle?
Metsäopaskoiran suhteen noudattaisin kriittisyyttä. Nyt jo edesmennyt naapurini Gerda oli intohimoinen sienestäjä ja takuuvarma eksyjä. Hänellä oli mukanaan joskus kolmekin koiraa, joiden apuun hän sitkeästi uskoi. Se vaati sitkeyttä myös metsässä: oppaita ei koskaan huvittanut palata kotiin vielä siinä vaiheessa, kun sienikorit olivat täynnä ja mummoa jo ankarasti väsytti. Koirat sen kun jatkoivat hauskaa retkeä mielenkiintoisten hajujen perässä – ja johdattivat emäntänsä aina vain kauemmas metsään!
Jos omilla retkilläni olisin eksynyt, en olisi kysynyt neuvoa Napilta, jonka ohjaus olisi ollut Gerdan koirien luokkaa. Sen sijaan Mosse olisi ollut luotettava. Mossen mielestä parin tunnin lenkit olivat riittäviä – sitten olikin aika lähteä kotiin sapuskalle…
Aura Koivisto on kirjailija, joka kirjoituksissaan pohtii muiden lajien elämää ja toivoo, että maailmaa parannettaessa otettaisiin huomioon muutkin eläimet kuin me ihmiset.
