Näkökulma

Lehmilaidunten ääreltä

20.12.2022 Mauri Leivo 3 min
Valokuvaaja ja biologi Mauri Leivo taltioi suomalaisia lehmilaitumia useiden vuosien ajan. Kuva: Mauri Leivo
20.12.2022 Mauri Leivo 3 min

Lehmät ovat aina kiehtoneet minua. Lehmien katselu niiden käyskennellessä laitumillaan rauhoittaa ja rentouttaa mieltäni. Lehmilaitumet myös inspiroivat valokuvaajaminääni. Laitumet tuovat mieleeni Afrikan laajat ja visuaalisesti suurenmoiset savannit isoine ruohonsyöjälaumoineen.

Sympatiani ja mielenkiintoni lehmiä kohtaan sai eräänlaisen kulminaatiopisteensä, kun Lehmilaitumilla-kirjani julkaistiin tänä syksynä. Kirjaa tehdessäni vietin monta kesää laidunten äärellä tarkkaillen ja valokuvaten lehmiä ja niiden touhuja. Samalla luin valtavasti kaikenlaista lehmäkirjallisuutta: tutkimuksia, selvityksiä, raportteja, populaariteoksia, lehtijuttuja.

Halusin tietää, mitä paljastuu, kun koti- ja tuotantoeläimen kaapu otetaan lehmän yltä. Mitä tiedetään näiden eläinten käyttäytymisestä? Mitä ei tiedetä? Miten lehmä luultavasti eläisi ja viettäisi aikaansa, jos se saisi itse valita? Innostuin lopulta seuraamaan useita erilaisia lehmälaumoja jopa kokonaisia vuorokausia yhteen menoon, jotta saisin paremman käsityksen niiden arjesta.

Pyrin tarkkailemaan lehmiä mahdollisimman puolueettomasti, avoimin silmin. Se tosin oli hieman haasteellista ottaen huomioon taustani; sen että olen ollut kasvissyöjä jo vuosikymmeniä, sekä sen että suhtaudun varsin kriittisesti (teho)eläintuotantoon ja yleensäkin eläintenpidon epäkohtiin.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Leivo käyttää lehmä-sanaa kuvaillessaan kaikenlaisia nautoja. Kuva: Mauri Leivo.

 

 

Projektin aikana silmäni avautuivat monella tapaa. Näin omin silmin, millaista elämää lehmät kesäisin viettävät.

Projektin aikana silmäni avautuivat monella tapaa. Näin omin silmin, millaista elämää lehmät kesäisin viettävät. Yksi päähuomioistani oli se, että tarkkailemani lehmälaumat saivat mielestäni elää varsin lajityypillistä elämää ja toteuttaa itseään sangen hyvällä tavalla. Sen vuoksi lehmät myös vaikuttivat tyytyväisiltä ja hyvinvoivilta. Jos ne olisivat voineet huonosti, olisin pannut sen taatusti merkille ja kirjoittanut epäröimättä havaintoni julki kirjassa. Näin teinkin muun muassa yhden nuorkarjatilan osalta, jossa eläimillä ei ollut laitumella minkäänlaista suojaa sen paremmin hellettä kuin rankkasadetta vastaan, vaikka laki sellaista yksiselitteisesti edellyttää. Muutenkin nostin esille monenlaisia lehmienpitoon liittyviä epäkohtia. Koin sen velvollisuudekseni niin eläinten ystävänä kuin kirjailijanakin.

Seuraamieni eläinten laidunelämä vaikutti yleisesti ottaen varsin verkkaiselta ja rauhalliselta. Yhden poikkeuksen tästä yleissäännöstä muodostivat keväiset laitumellepääsyriehat, jolloin otettiin juoksuaskelia, hypittiin, riehuttiin ja elämöitiin melkein koko loppuvuoden edestä. Vapaus pitkän navetassa vietetyn talven jälkeen, käyskentely raikkaassa ulkoilmassa, uuden laidunruohon mehukkaat tuoksut, ihka oikea maa sorkkien alla, tuulen henkäys ja auringon säteet iholla, laitumen yllä lentelevät pääskyt ja kiurujen liverrys… Ymmärtäähän tuon.

Panin myös merkille, että suomalaislehmien ehdotonta laatuaikaa oli kesäyö. Silloin lehmät laidunsivat pitempään ja touhusivat selvästi enemmän kuin muulloin ja olivat kaikin puolin tyytyväisen, jopa riehakkaan oloisia. Lehmät ikään kuin heräsivät eloon yöllä!

Kaikkein ”villinautamaisinta” elämää vaikuttivat elävän emolehmälaumat, jotka saivat oleilla laitumillaan kuta kuinkin oman onnensa nojassa koko kesän. Parasta oli, että vasikat saivat varttua emojensa seurassa osana laumaa, josta niille löytyi runsain joukoin ikäistään vasikkaseuraa. Laitumet olivat yleensä avaria, joten tilaa leikki- ja kirmailuhetkille riitti. Emolehmälaumojen kesän viettoa eivät myöskään keskeyttäneet joka-aamuiset ja -iltaiset lypsyt, toisin kuin lypsylehmillä.

Seuraamani lypsylehmälaumat saivat nekin laiduntaa läpi kesän, mutta niiden arkeen liittyi selvemmin tuotantoaspekti päivittäisten lypsyjen muodossa. Tosin, mieluusti lehmät näyttivät yleensä navettaan menevän, koska siellä oli tarjolla houkuttimena tuhtia, maittavaa apetta.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Nauta on lajina laiduntaja, ja laiduntaminen kuuluu sen synnynnäisiin käyttäytymistarpeisiin. Kuva: Mauri Leivo.

 

 

Ahdistun, kun ajattelen varsinkin parsilehmiä, jotka joutuvat viettämään jopa 9 kuukautta vuodesta kahlittuna kaulastaan ahtaaseen parteen. Mitä elämää se sellainen muka on?

Ikävä havainto oli se, että yhtä lukuun ottamatta kaikissa seuraamissani lypsykarjoissa vasikat erotettiin emoistaan sydäntä riipaisevasti heti syntymänsä jälkeen. Vasikoiden varhainen erotus onkin yksi lypsykarjatalouden merkittävistä epäkohdista tai vähintäänkin epäluonnollisista piirteistä, johon on koetettu hakea ratkaisua muun muassa pidennetyllä vierihoidolla, imettäjälehmien käytöllä ja ihan vain antamalla vasikoiden varttua aikuisten seassa. Vasikoiden varhaisen erotuksen eettisiä ongelmia pohdin kirjassani aika laajasti.

Ilokseni yhdellä lypsykarjatilalla tilan isäntä oli päättänyt, että vasikat saavat kulkea emojensa mukana laumassa koko kesän. Näin, miten vastasyntynyt vasikka, Rytmi nimeltään, opetteli ensin vasikan elämää emänsä rinnalla, siirtyi sitten muiden samanikäisten kanssa hieholaumaan, ja lopuksi palasi päälaumaan aikuistuneena lehmänä ja synnytti maailmaan uuden sirkeäsilmäisen vasikan. Sonnivasikan elämäntaival olisi jäänyt paljon lyhyemmäksi, sillä ne teurastetaan lähes aina ennen aikuisikää.

Tiedostan kipeästi, että kirjani tarinat lehmilaitumilta antavat liian ruusuisen kuvan suomalaislehmien elämästä. Nehän kertovat pelkästään lehmien vuodenkierron auvoisimmasta ajasta, kesäisestä laitumella elelystä. Useimpien lehmien arki on laidunkauden loputtua tyystin erilaista, monin verroin yksitoikkoisempaa navettaelämää. Moni kesällä laiduntavista eläimistä ei ole kevään tullen enää edes elävien kirjoissa.

Sanomattakin on selvää, että aivan ratkaiseva edellytys kaikelle laidunelämälle on se, että eläimet ylipäätään pääsevät laitumelle. Itse pidänkin lehmien oikeuksista ehkä kaikkein tärkeimpänä juuri oikeutta laiduntaa koko kesän. Lehmä eli nauta on lajina laiduntaja, ja laiduntaminen kuuluu sen synnynnäisiin käyttäytymistarpeisiin. Lisäksi laiduntamisen edut lehmän terveydelle ja hyvinvoinnille — niin fyysiselle kuin henkiselle — ovat kiistattomat.

Toinen keskeinen oikeus on mahdollisuus ulkoilla ympäri vuoden, myös talvisaikaan. Ahdistun, kun ajattelen varsinkin parsilehmiä, jotka joutuvat viettämään jopa 9 kuukautta vuodesta kahlittuna kaulastaan ahtaaseen parteen. Mitä elämää se sellainen muka on?

Laidunnuksen ja ympärivuotisen ulkoilun suhteen meillä puhaltavat kahtalaiset, ristiriitaiset tuulet. Toisaalta lehmät pääsevät talvella ulos yhä useammalla tilalla, mutta vastapainoksi kasvava osa tiloista sulloo eläimensä isoihin robottilypsypihattoihin, josta ne eivät pääse laitumelle koskaan, kesälläkään. Tämä on yhdellä sanalla sanoen väärin.

Esimerkiksi EU-kansalaisille vuonna 2015 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan suomalaiset kannattavat lehmien ulkoilua lähes yksimielisesti. Samansuuntaisen tuloksen antoi Osuustoimintakeskus Pellervon syksyllä 2018 teettämä kuluttajakysely. Valtaosa on myös valmis maksamaan eläinystävällisemmistä tuotteista enemmän riihikuivaa. Tämä näkyy konkreettisesti muun muassa siinä, että vapaan lehmän ja luomumaidon kulutus on kasvanut viime vuosina — vaikka ne ovat selvästi kalliimpia. Samaan aikaan ”tavallista” maitoa juodaan aina vaan vähemmän. Toivon kovasti näkeväni vielä sen päivän, kun vapaan lehmän maidosta tulee normi, jota ei tarvitse erikseen maitopurkissa hehkuttaa.

Vaikka olenkin korvannut ison osan eläinperäisistä maitotuotteista kasvispohjaisilla, ostan edelleen jonkin verran vapaan lehmän ja luomumaitotuotteita. Haluan olla tukemassa tuotannon siirtymistä siihen suuntaan. Taustalla on myös ajatus, etten haluaisi elää kokonaan lehmättömässä tai ylipäätään kotieläimettömässä yhteiskunnassa. Kotieläimiin lasken tässä niin tuotanto- kuin lemmikkieläimet. Näen ihmisen ja eläinten rinnakkaiselon paitsi mukavana ja antoisana myös tärkeänä ja arvokkaana, antaahan se meille mahdollisuuden tutustua toisenlajisiin, tunteviin, ajatteleviin olentoihin.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Mauri Leivo toivoo, että vapaan lehmän maidosta tulee normi, jota ei tarvitse erikseen maitopurkissa hehkuttaa. Kuva: Mauri Leivo.

 

Mutta ei kotieläimiä saa tietenkään pitää hinnalla millä hyvänsä. Niille on taattava asianmukaiset elinolot, joissa ne voivat elää hyvää, mahdollisimman lajityypillistä elämää, johon lehmillä kuuluu muun muassa mahdollisuus laiduntaa ja viettää sosiaalista elämää tuttujen laumatoverien seurassa. Lehmät ovat sopeutuvaisia eläimiä. Ne pystyvät elämään yksitoikkoisissakin tuotanto-oloissa, mutta ei se tarkoita sitä, että voisivat sellaisissa hyvin.

Olennainen osa tulevaisuuden karjatalousyhtälöä on toivoni mukaan se, että samalla kun eläinten määrää (eli tuotantoa) vähennetään — mikä tapahtunee ilmastosyistä vääjäämättä — eläinyksilöiden tarpeista huolehditaan paremmin. Mikäli eläinten olot ovat kunnossa, en näe lehmienpitoa periaatteellisesti vääränä. Uskallanpa jopa väittää, että edistyksellisillä tiloilla lehmät saavat viettää lajityypillisempää elämää kuin vaikkapa kerrostalo- tai häkkiaitauskoirat.

Juuri nyt meillä Suomessa olisi erinomainen tilaisuus kohentaa eläinten oloja, kun eduskunta käsittelee uutta eläinten hyvinvointilakia. Se koskee myös lehmien laidunnusta, jonka suhteen olemme tällä hetkellä reippaan askeleen länsinaapuriamme Ruotsia perässä. Poliitikoillamme olisi nyt tuhannen euron paikka säätää maailman edistyksellisin eläinlaki, jossa eläinten oikeudet nostettaisiin aivan uudelle tasolle. Sen eläimet totisesti ansaitsisivat.

 

i

Mauri Leivo on porvoolainen biologi, luontokuvaaja ja kirjailija. Leivon Lehmilaitumilla-kirja on ilmestynyt syksyllä 2022.

Kuva: Outi Paappanen/Uusimaa

Skip to content