Eläintenpitokielto voisi olla pysyvä
Pieni uutinen viime marraskuulta: ”Nainen tuomittiin eläinsuojelurikoksesta – laiminlöi 22 koiran ja kuuden kissan hoidon.” (Yle, 25.11.2016). Ja sitten hieman tarkemmin: koirat eivät olleet päässeet ulkoilemaan ja niiden piti elää omissa jätöksissään, kynsiä ei ollut leikattu, monet olivat menettäneet hampaansa kokonaan tai osittain. Valvontaeläinlääkäri joutui lopettamaan ”kovista kivuista kärsineen sokean koiran, jolla oli paitsi silmä- ja korvatulehdus, polvilumpion krooninen sijoiltaanmeno, hoitamaton leukaluun murtuma, täysin hampaaton suu, liian pitkät kynnet ja erittäin likainen turkki.”
Kissoja oli pidetty riittämättömästi lämmitetyissä tiloissa. Käräjäoikeus katsoi laiminlyöntien olleen pitkäkestoisia, toistuvia ja vakavia, eivätkä eläinten olosuhteet olleet olennaisesti muuttuneet tarkastuskäynneistä, määräyksistä tai kaksi vuotta sitten naisen saamasta eläinsuojelurikostuomiosta huolimatta. Tuomio oli sakkoja ja neljän vuoden eläintenpitokielto.
Otin uutisen talteen, koska se on niin tyypillinen ja kuvaa jo iät ajat jatkunutta asetelmaa. Se on tämä: 1. Suomi on sivistysvaltio, joten onhan meillä oltava jonkinlainen eläinsuojelulaki. 2. Jos siis eläimiä kohdellaan aivan tavattoman huonosti, tilanteeseen on pakko puuttua. Tosin eläinten omistajalle annetaan mieluusti lisäaikaa ja mahdollisuuksia korjata asiat, ainakin jos kuolleita ei vielä ole. 3. Jos tapaus on räikeä, saatetaan jopa nostaa syyte. 4. Rangaistukseksi riittää pieni sakko, pahimmissa tapauksissa määrätään joksikin aikaa eläintenpitokielto.
Eläinsuojelurikosten taustalla on usein mielenterveysongelmia, päihteiden käyttöä tai muuta henkilökohtaista kurjuutta, joten kovimman asteen rangaistus ei aina ole tarkoituksenmukainen. Mutta – neljä vuotta eläintenpitokieltoa! Aivan kuin olisi odotettavissa, että neljän vuoden kuluttua kyseisen ihmisen ymmärrys eläimiä kohtaan ja hänen eläinhoitajan kykynsä olisivat ratkaisevasti parantuneet.
Tuomioissa näyttää olevan lähes mahdotonta määrätä elinikäistä eläintenpitokieltoa. Edes tarkoituksellisen julmasti eläimiään kohdelleet ihmiset eivät näytä sellaista saavan. Kuitenkin se voisi suojella uusia eläimiä vastaavilta kohtaloilta – tai jos viranomaisia ajatellaan, säästää heitä toistuvilta riesoilta.
Mistä tämä pidäke pysyviin eläintenpitokieltoihin johtuu? Onko syynä syvälle juurtunut käsitys siitä, että eläimet ovat eräänlaisia eläviä esineitä, joita ihmisen kuuluu saada käyttää, hallita ja ”hyödyntää”, niin kuin tuo talousihmisten rakastama verbi kuuluu – ja että tämä on jokaisen kansalaisen perusoikeus?
Ilmeisesti tuomioistuimissa katsotaan, että muutama vuosi eläinten hyödyntämis- ja hallitsemiskieltoa merkitsee jo niin ankaraa perusoikeuksiin kajoamista, että sillä sovitetaan sadistisimmatkin teot. Yhtä heikkoa on luonnoneläinten suojelu niihin kohdistuvissa metsästysrikoksissa.
Määräaikainenkin metsästyskielto on erittäin harvinainen tuomio, totta kai, sillä sama maailmanjärjestys kuuluu myös metsästykseen: jokaisella ihmisellä tulee halutessaan olla eläinten hyödyntämis- ja hallintaoikeus. Tämä on niin tärkeää, että jopa sellaiselta metsästäjältä, joka vahingossa ampuu hengiltä toisen ihmisen, ei oteta metsästysoikeutta pois. Siis jahtikiihkoinen hosupekka, joka tappaa kaverinsa teerenä tai kauriina, on oikeuden päätöksen mukaan oikea ihminen kulkemaan luonnossa aseen kanssa.
En ajattelisi eläintenpitokieltoa ja metsästyskieltoa niinkään rangaistuksina, vaan rikosten ennaltaehkäisynä ja puolustuskyvyttömien suojeluna. Koska eläimiin kohdistuvissa rikoksissa kiinnijäämisen riski on varsin pieni ja tuomiot ovat käytännössä aina pelkästään sakkoja, kynnys rikosten uusimiseen ei ole korkea. Eläintenpitokielto ja metsästyskielto helpottaisivat valvontaa, ja siten vähentäisivät törkeiden lainrikkojien ylenpalttisia vapaudentuntoja.
Aura Koivisto on kirjailija, joka kirjoituksissaan pohtii muiden lajien elämää ja toivoo, että maailmaa parannettaessa otettaisiin huomioon muutkin eläimet kuin me ihmiset.
