Pikkulemmikin hoito vaatii erityispiirteiden ymmärtämistä – eläinlääkäri joutuu pohtimaan myös eettisiä kysymyksiä

Lemmikkieläiminä pidettyihin pörröisiin pieniin eläimiin mahtuu monenkirjava joukko eläimiä aina jyrsijöistä jäniseläimiin. Niinpä niiden käyttäytymistarpeetkin vaihtelevat huomattavasti. Lemmikkinä pidetyillä lajeilla käyttäytymistarpeet ovat kuitenkin edelleen samat kuin villeillä esi-isillään.

Luonnossa pienet eläimet liikkuvat paljon – kokoonsa suhteutettuna usein merkittävästi enemmän kuin esimerkiksi kissa- ja koiraeläimet. Esimerkiksi kaniryhmän kotialue on luonnoissa noin jalkapallokentän kokoinen.

Gerbiiliryhmien reviirit puolestaan voivat olla useamman sadan neliömetrin kokoisia, ja kultahamsterit voivat liikkua luonnossa yön aikana jopa kahdeksan kilometriä. Tämän tiedon valossa peräti kokonainen ihmisasunto peitettynä kuivikkeella olisi siis pienehkö asumus hamsterille.

Myös näiden eläinten tarvitsema ruoka voi poiketa suuresti toisistaan. Esimerkiksi kanin suolisto on saman tyyppinen kuin hevosella, ja luonnossa kani viettääkin aikansa lähinnä käyskennellen ja ruohoa syöden silloin, kun se ei lepää, vuorovaikuta lajitoverien kanssa tai kaiva pesäkoloja.

Lemmikkikanikin hyötyisi laiduntamismahdollisuudesta. Tällöin se saisi syödä luonnollista ruokaa liikuskellen laajalla alueella sekä kaivaa välillä maata. Hyvä vaihtoehto on rakentaa lemmikkikanille ulkotarha, jossa on asianmukainen sääsuoja. Kani on taitava kaivaja, joten verkon tulee ulottua syvälle maan alle. Jotkut kanit tottuvat myös ulkoilemaan valjaissa.

Useilla jyrsijälajeilla sekä kaneilla on voimakas kaivamisen tarve. Luonnossa kultahamsterin nukkumapesät sijaisevat keskimäärin puolen metrin syvyydessä, joten ne ovat erinomaisia kaivajia. Hamstereilla on monia eri koloja esimerkiksi ruoan varastointiin ja pesintään.

On tutkittu, että vankeudessa elävä hamsteri tarvitsee vähintään 40 cm kerroksen kuiviketta, johon se pystyy kaivamaan käytäviä. Tällöin stressioireet – esimerkiksi häkin kalterien pureminen – lievenevät. Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että jos kuiviketta oli vähintään 80 cm, kultahamsterit eivät purreet kaltereita lainkaan.

Juoksupyörä on tuttu kapistus monelle pikkujyrsijän omistajalle, ja sitä on pidetty hyvänä tapana tuoda lisää liikuntaa sekä mielekästä tekemistä eläimelle. Todellisuudessa juoksupyörässä juokseminen saattaa olla juoksemisen tarpeen täyttämisen sijaan yritys karata tai stereotyyppisen käyttäytymisen muoto.

Stereotyyppisellä käyttäytymisellä tarkoitetaan käyttäytymistä, joka toistuu kaavamaisena ja usein pitkäkestoisina jaksoina ilman selkeää päämäärää. Stereotyyppistä käyttäytymistä ilmenee tyypillisesti silloin, kun eläin ei voi hyvin. Se on todennäköisesti eläimen yritys helpottaa oloaan, kun se ei pysty toteuttamaan lajityypillisiä tarpeitaan riittävästi.

Tiedetään, että vähemmän stressaantuneet hamsterit juoksevat juoksupyörässä vähemmän.  Toisaalta villeillä hiirillä tehty tutkimus on osoittanut, että myös villit hiiret juoksevat juoksupyörässä, jos niillä on siihen mahdollisuus.

Käyttäytymisen tulkitseminen ei olekaan aina selvää, saati helppoa tai edes mahdollista. Lisäksi meillä on edelleen vain vähän tietoa siitä, minkälaiset olosuhteet vaaditaan oikeasti laadukkaaseen pikkulemmikin elämään.

Pienten eläinten kohdalla käyttäytyminen ja siihen liittyvä kehonkieli näyttäytyvät usein ihmissilmään hienovaraisilta. Ihminen ei myöskään pysty kuulemaan suurinta osaa pikkujyrsijöiden korkeista äänistä. Niinpä esimerkiksi kivusta tai stressistä johtuvat oireet on helppo ohittaa vahingossa.

Ihminen ei välttämättä ymmärrä, että aiempaa enemmän piileskelevä tai turkkiaan normaalia tiuhemmin puhdistava gerbiili näyttää jo merkittäviä käyttäytymisen muutoksia, joita olisi syytä selvittää eläinlääkärin vastaanotolla.

Usein saatetaan myös ajatella, että häkissä paikallaan nököttävä eläin, kuten marsu, on tyytyväinen. Todellisuudessa passivoituminen on yleisimpiä kroonisen stressin oireita.

Pelkästään häkissä elänyt marsu ei silti välttämättä lähde innoissaan tutkimaan uutta isompaa tilaa, mikäli sille annetaan tähän mahdollisuus. Tämä ei johdu siitä, että marsu olisi tyytyväinen nykyisellään käytössä olevaan tilaan, vaan siitä, että pienessä tilassa elämisen aiheuttama stressi voi synnyttää lisääntynyttä arkuutta uusia tilanteita kohtaan.

Marsuilla on myös maine lauhkeina ja lapsille sopivina lemmikkeinä. Tämä juontanee juurensa pitkälti siitä, että pelokkaalle marsulle tyypillinen reagointitapa on puremisen tai raapimisen sijaan jähmettyminen tai jopa lamaantuminen. Lamaantunut marsu pysyy täysin apaattisena paikallaan esimerkiksi ihmisen sylissä. Todellisuudessa marsu saattaa kuitenkin olla kauhuissaan.

Gerbiilien ajatellaan usein rakastavan nakertamista, ja niille kerätään kasoittain vessapaperihylsyjä ja muuta sopivaa tuhottavaa. Todellisuudessa gerbiilin oikea käyttäytymistarve ei ole pakonomainen nakertaminen, vaan nakertaminen johtuu todennäköisesti siitä, että gerbiili kompensoi tällä tapaa muita vankeudessa täyttymättömäksi jääneitä käyttäytymistarpeitaan.

Myös esimerkiksi kanien nakertelun tarve vähenee huomattavasti, kun ne saavat elää riittävän suuressa tilassa. Tiedetäänkin, että kun eläimellä on käytössä suurempi ja monipuolisempi tila, ihmisen näkökulmasta tuhoamiskäyttäytyminen eli vaikkapa huonekalujen nakertelu jää vähemmälle.

Useimmat jyrsijät ovat hämäräaktiivisia tai ne elävät luonnossa koloissa. Jos niiden häkki tai terraario sijoitetaan esimerkiksi lastenhuoneeseen, lemmikki voi kärsiä kroonisesta unenpuutteesta metelin takia.

Eläimellä ei välttämättä ole myöskään riittävän suojaisaa piilopaikkaa, jos asumuksessa on vain ohuehko kerros kuiviketta. Tällöin uni häiriintyy. Seurauksena voi olla krooninen stressi, mikä voi näkyä käyttäytymisessä esimerkiksi ihmisen näykkimisenä. Univaje ja krooninen stressi altistavat eläimen monille sairauksille sekä lyhentävät elinikää – eli ne heikentävät sen hyvinvointia merkittävällä tavalla.

Pienen lemmikin käsittely on hankalaa verrattuna esimerkiksi kissan tai koiran silittämiseen. Eläin tulee ensin totuttaa käsittelyyn kärsivällisesti ja rauhallisesti, ja käsittely tulee aina tehdä eläimen tahtisesti. Pienten lemmikkien liikkeet ovat usein nopeita, ja säikähtäessään ne voivat purra. Esimerkiksi kani voi myös potkaista voimakkaasti ja raapia samalla.

Pienten lemmikkien kohdalla on todennäköistä, että ne eivät koskaan tule nauttimaan käsittelystä, vaikka ne oppisivatkin sitä sietämään. Etenkin lapselle voi kuitenkin olla haastavaa olla koskematta suloista pehmolelua muistuttavaan eläimeen.

Varsinkin lapset tarttuvat herkästi pikkueläimiin turhan voimakkaalla otteella. Erilaiset käsittelytilanteissa syntyneet vammat ovatkin valitettavan yleisiä onnettomuuksia lasten pienillä lemmikeillä.

Tällaisia ovat esimerkiksi etuhampaiden katkeaminen tai murtuminen putoamisen seurauksena, raajan murtuminen tai murskautuminen sekä muunlaiset tallautumisvammat tai loukkaantuminen puristumisen seurauksena. Tilanne aiheuttaa kärsimystä eläimelle, ja se voi olla traumaattinen myös lapselle.

Parhaimmillaan lapsi voi oppia lemmikin avulla toisen elollisen yksilön asemaan asettumista ja toisen tarpeiden huomioimista. Tätä ei kuitenkaan saavuteta sillä, että lapsi rutiininomaisesti vaihtaa lemmikin veden ja antaa sille ruoan päivittäin.

Jos pientä lemmikkiä halutaan oikeasti ymmärtää, tulee pysähtyä kyseisen eläimen tarpeiden äärelle. Tämä vaatii aikuiselta aktiivista perehtymistä ja osallistumista eläimen hoitoon sekä ajan käyttämistä lapsen kanssa eläimen käyttäytymisen, eleiden ja tunnetilojen havainnoimiseen. Yhdessä lapsen kanssa tulee myös opetella toimimaan eläintä kunnioittaen. Esimerkiksi lepäävää eläintä ei tule häiritä tai houkutella näkyville.

Osa lapsista perehtyy lemmikkiinsä syvällisesti ja osaa taitavasti tunnistaa sen erilaisia eleitä ja tarpeita. Voi esimerkiksi olla, että lapsi tunnistaa lemmikin olevan sairas, mutta aikuinen ei suostu viemään lemmikkiä eläinlääkäriin liian vähäisen ymmärryksen takia tai kustannuksiin vedoten. Tämä ei ole reilua lasta eikä lemmikkiä kohtaan.

Joskus myös eläinlääkärinä tulee vastaan ikäviä tilanteita, joissa aikuinen ei halua hoidattaa pikkulemmikkiä vedoten siihen, että uuden lemmikin saa halvemmalla. Aikuisen tulee hoitaa tilanne lasta kunnioittaen, ja asia voidaan aina muotoilla hienotunteisesti.

Pienten ja pörröisten eläinten monia sairauksia ja vammoja voidaan nykyään hoitaa yhtä lailla kuin isompienkin eläinten terveyspulmia. Harmittavan usein jyrsijät ja kanit eivät kuitenkaan päädy eläinlääkärin vastaanotolle asti. Monesti niiden hoidontarvetta ei ole yksinkertaisesti osattu tunnistaa kotona. Voi myös olla haastavaa löytää eläinlääkäriä, joka on tottunut hoitamaan tai erityisesti perehtynyt pienten lemmikkien hoitoon.

Kaikilta eläinlääkäriasemilta ei löydy pienille jyrsijöille sopivaa välineistöä harvinaisempien vammojen hoitoon. Hoitopäätöksiin vaikuttaa myös se, mitä operaatioita nähdään järkevänä tehdä eläimelle, jonka elinikä saattaa olla muutama vuosi. Myös jatkohoito kotona voi olla eläimelle stressaavaa.

Monesti kustannukset määrittävät paljon sitä, miten pientä lemmikkiä hoidetaan ja kuinka kattavasti sitä tutkitaan eläinlääkärissä. Esimerkiksi verinäytteen tutkiminen maksaa yhtä paljon koiran tai kissan kokoiselta eläimeltä kuin pieneltä jyrsijältä. Pienestä eläimestä näytteen ottaminen on kuitenkin usein haastavampaa kuin suuremmasta eläimestä. Se voi myös vaatia erityisosaamista sekä eläimen nukuttamista tai ainakin jonkinasteista rauhoittamista. Tämä lisää edelleen kustannuksia.

Lisäksi eläinlääkärin pikkueläimille antamaan hoitoon liittyy laajempiakin eettisiä pohdintoja. Esimerkiksi kesyrotat ovat alttiita toistuville infektiotaudeille, yleensä hengitystieinfektioille, jotka vaativat monesti pitkäkestoisia ja laajakirjoisia antibioottikuureja. Hyvin usein infektio uusii samalla eläimellä hoidosta huolimatta.

Toistuvat infektiot vaativat toistuvia antibioottikuureja, mikä altistaa antibiooteille vastustuskykyisten eli resistenttien bakteerien kehittymiselle. Vastustuskykyisen bakteerien lisääntyminen altistaa puolestaan kaikki elolliset eläimet lajista riippumatta vaaralliselle antibioottiresistenssille. Tällöin tavallisiakaan infektiota ei saada enää hoidettua.

Onkin tarpeen kysyä, onko oikein syöttää muutaman vuoden elävälle rotalle hyvin laajakirjoisia antibiootteja pitkien jaksojen ajan. Yksilön itseisarvon ja terveyden kannalta vastaus on ilman muuta kyllä, mutta laajemmasta mittakaavasta tarkasteluna vastaus ei ole niin yksinkertainen.

Pienlemmikkien kohdalla olisikin tärkeää käydä keskustelua myös siitä, pystyttäisiinkö muilla keinoilla, kuten rottakannan jalostuksen avulla, puuttumaan ongelmaan vahvemmin. Lisäksi oleellinen kysymys on, minkälaiset olosuhteet ovat riittävän hyvät rotan hyvinvoinnin turvaamiseen. Infektioiden esiintyvyyteen vaikuttaa aina myös stressin määrä. Rotta on äärimmäisen älykäs laji, jolle on haastavaa taata lajityypilliset olosuhteet lemmikkinä.

Lopulta on tärkeää muistaa, että oli laji mikä hyvänsä, pieni ja pörröinen lemmikki on vaativa lemmikkieläin. Sen hyvinvoinnin turvaamiseen tarvitaan erityistä perehtyneisyyttä ja tarkkuutta. Pieni ja pörröinen lemmikki ei ole yhtä kuin edullinen lemmikki, ja etenkin sen hoito eläinlääkärissä voi tulla hyvinkin hintavaksi. Pieni eläin sopiikin parhaiten ihmiselle, joka tarkkailee ja tutkii avoimesti maailmaa, ja joka ei edellytä lemmikiltä vastakaikua.