Täysin normaali suru: Lemmikin kuolema pysäyttää ja sen käsittely vaatii aikaa  

Ulkopuolinen ei voi määritellä, kuinka tärkeä lemmikkieläin on omistajalleen ollut. Sama pätee suruun ja sen kokoon. Kuvitus: Tuuli Ojala
Artikkelit
21.12.2022 Tiina Sormunen 10 min
Lemmikkieläimen kuoleman kohtaaminen voi olla yhtä vaikeaa kuin läheisen ihmisen menettäminen. Silti suru lemmikin menetyksestä jää usein vähälle huomiolle.
21.12.2022 Tiina Sormunen 10 min

Molemmat eläinlääkärit olivat samaa mieltä. Romeon tilanne ei näyttänyt hyvältä. Keravalaiselle Petra Niemenpolulle ja hänen miehelleen tieto tuli täytenä yllätyksenä. Hehän olivat tuoneet Romeon melko tavalliselle tarkastuskäynnille.

Viime kuukaudet olivat olleet vaikeat. Puoli vuotta aiemmin Romeo oli alkanut oksennella, ja eräässä toisessa eläinlääkärissä syyksi oli epäilty närästystä. Koira sai närästyslääkkeet, ja sen ruokavalio meni useita kertoja uusiksi, mutta mikään ei auttanut.

Tiistaina 7. kesäkuuta 2022 Romeo alkoi syömisen jälkeen turvota vyötärön kohdalta. Koira oli myös levoton, se halusi koko ajan ulos ja vaikutti poissaolevalta. Niemenpolku sai eläinlääkäriajan seuraavalle päivälle ja ajatteli mielessään, että kyllä tämä tästä.

Eläinlääkärissä Romeosta otettiin röntgenkuvat. Ne paljastivat vatsaontelossa olevan tumman alueen, jota eläinlääkäri epäili hyvin vahvasti kasvaimeksi. Kasvain oli hankalassa paikassa suolenseinämässä, ja sen leikkaamisen eläinlääkäri sanoi olevan hankalaa. Ei olisi mitään takeita, että leikkaus onnistuisi.

Niemenpolku ja hänen miehensä olivat šokissa, mutta päätös piti tehdä. Romeo oli jo iäkäs, arviolta kymmenenvuotias, luultavasti vanhempikin. Olisi väärin kiusata koiraa leikkausruljanssilla.

Mieluummin elämän laatu kuin sen pituus, he päättivät. Melko tavallisesta tarkastuksesta tuli Romeon viimeinen eläinlääkärikäynti.

Kuvitus: Tuuli Ojala

Mitä tapahtui?

Päivä oli Petra Niemenpolulle raskas. Kun Romeo nukahti ikiuneen, Niemenpolku pysyi miehensä kanssa koiran vierellä. He jäivät vielä hyvästelemään ystäväänsä, kun eläinlääkärit poistuivat huoneesta.

Pariskunnalla oli ollut koiria aiemminkin. Romeo oli ollut heidän ensimmäinen romanialainen rescuekoiransa. Elämäniloinen ja sielukas lemmikki oli ollut Niemenpolulle enemmän kuin koira. Romeon kanssa he ehtivät elää yhdessä neljä vuotta, ja Niemenpolusta tuntui, että aika oli nyt loppunut kesken. Vastahan Romeo oli alkanut kotiutua.

Kului viisitoista minuuttia, ehkä enemmänkin, Niemenpolku ei ole ajankulusta aivan varma. Lopulta hän poimi hihnan ja kaulapannan ja poistui miehensä kanssa klinikalta.

Loppupäivän pariskunta vain ajeli autolla ympäriinsä ilman määränpäätä. Koirattomaksi muuttunut koti ei houkutellut.

– Kumpikaan ei oikein tajunnut, mitä oli tapahtunut. Minä itkin ihan hulluna, Niemenpolku muistelee.

Itkusta ei meinannut tulla loppua, ja olo oli tyhjä ja voimaton. Seuraavana päivänä Niemenpolun olisi pitänyt mennä töihin, mutta hän ei tuntenut olevansa työkykyinen.

– Jouduin soittamaan töihin ja selittämään tilanteen. Onneksi minulla on kiva ja ymmärtäväinen työnantaja. Olin kolme päivää sairauslomalla.

Ulkopuolinen ei voi määritellä, kuinka tärkeä lemmikkieläin on omistajalleen ollut. Sama päätee suruun ja sen kokoon.

Surun kanssa yksin

Monelle lemmikin kuolema on yhtä vaikea paikka kuin läheisen ihmisen menettäminen. Silti lemmikin menettämisen suru jää usein vähälle huomiolle. Esimerkiksi työpaikoilla lemmikkinsä menetystä surevaan suhtaudutaan vaihtelevasti: osa työpaikoista mahdollistaa sairausloman, osassa suruun suhtaudutaan vähättelevästi.

Psykoterapeutti Emilia Kujala näkee tilanteen erikoisena. Ulkopuoliset eivät voi määritellä, kuinka tärkeä lemmikkieläin on omistajalleen ollut. Sama pätee suruun ja sen kokoon.

– Läheisensä menettäneille ihmisille on tarjolla paljon erilaista tukea ja palveluita. Silloin hakeudutaan tyypillisesti työterveyshuoltoon tai lääkäriin ja saadaan sairauslomaa. Lemmikkiä ei usein ajatella samalla tavalla perheenjäsenen menettämisenä, vaikka ihminen itse kokisi, että suru on valtava, Kujala vertaa.

Kun oma suru ei saa ymmärrystä, ihminen valitsee vaikenemisen. PESU ry:n lemmikkisururyhmän vastuuhenkilö Annika Salomaa kertoo, että yleisesti ihmiset kokevat, että lähipiiri kyllä ymmärtää. Kun taas mennään lähipiirin ulkopuolelle työ- ja opintoyhteisöihin, surusta puhuminen on jo vaikeampaa. Lemmikkinsä menetystä surevalla on olo, ettei surua oteta hyvin vastaan, tai jos siitä on jotain maininnut, palaute on ollut negatiivista.

– On vastattu tyyliin ”sehän oli vain lemmikki”. Vielä ei ymmärretä, että lemmikki on monelle perheenjäsen, ja monelle se saattaa olla se ainoa perheenjäsen, Salomaa toteaa.

PESU ry aloitti syksyllä 2020 Pirkanmaan ensimmäisen sururyhmän lemmikkinsä menettäneille. Pilottikokeilun tavoitteena oli selvittää palvelun tarvetta Tampereen ympäristössä. Pilottiin yhdistys halusi mukaan ammattilaisen, psykologi Riikka Ukkosen, aiheen sensitiivisyyden takia, mutta muutoin sururyhmän ajatuksena oli toimia ennen kaikkea vertaistukiryhmänä.

Pilottikokeilu osoitti, että tarve on ilmeinen.

– Ihmiset kertoivat tulleensa vertaistukiryhmään, koska heistä tuntui, etteivät muut ihmiset ymmärtäneet, että lemmikki on ollut tälle ihmiselle niin tärkeä, että hän on joutunut sairauslomalle tai muutoin vaikeaan tilanteeseen. Monet sanoivat olleensa yllättyneitä, että muutkin kokevat samanlaista surua. Aiemmin he olivat olleet surunsa kanssa yksin, Salomaa taustoittaa.

Sittemmin PESU on pitänyt kaksi sururyhmää, toisen kaikille avoimen ja toisen yhdistyksen tilapäiskodeille. Toiminnasta on tarkoitus tehdä säännöllistä.

Kuvassa on kaksi piirrosta, joista ensimmäisessä kissa katsoo ikkunalaudalta ulos ikkunasta lintua. Toisessa ikkunalauta on tyhjä ja ulkona sataa lunta.

Kuvitus: Tuuli Ojala

Alkuja ja loppuja

Entä mihin eläinlääkärit ohjaavat ihmisiä, joiden lemmikin he joutuvat lopettamaan?

Malmin seurakuntapastori Sofia Tuomenvirta päätti kysyä mieltään vaivannutta asiaa hänen Vilkku-kissaansa hoitaneelta eläinlääkäriltä. Tämä vastasi, ettei sellaista tahoa ole.

– Siitä on varmaan jo 15 vuotta, kun annoin eläinlääkärille omat yhteystietoni, että jos tulee ihminen, joka haluaisi keskustella, minulle voi soittaa. Joitain puheluita sen tiimoilta tulikin, ja huomasin silloin, että on ihmisiä, joille lemmikki saattoi olla ainoa kaveri. Ja sitten kun lemmikki jouduttiin lopettamaan, tilannehan oli hirvittävä, Tuomenvirta kertoo.

– Eläinlääkärit ovat aika hurjassa tilanteessa, kun he joutuvat kertomaan eläimen omistajalle, että se pitäisi päästää pois. Lisäksi he joutuvat hoitamaan vielä omistajankin jälkihoidon, Tuomenvirta summaa.

Suruprosessia ei voi käsikirjoit­taa ennakkoon.

Ajatus lemmikkisurutyön kehittämisestä alkoi muhia Tuomenvirran mietteissä. Kun hänen Vilkku-kissansa 19-vuotinen elämä oli pakko päättää kaksi vuotta sitten, Tuomenvirta havahtui jälleen siihen, ettei yhteiskunnassa ollut paikkaa tai oikein mitään hänen kokemalleen surulle.

– Vilkun viimeisten elinviikkojen aikana yritin etsiä tekstiä, rukousta tai jotain, joka liittyisi lemmikin menettämiseen. Tajusin, ettei meillä kirkossa ole siihen liittyviä tekstejä, ei edes kotien rukouskirjassa, joka on lapsiperheille suunnattu. Useinhan lapselle perheen lemmikki on se ensimmäinen menetys, Tuomenvirta muistuttaa.

Kun mitään ei löytynyt, Tuomenvirta alkoi itse kirjoittaa tekstejä. Osa niistä on mukana vuosi sitten julkaistussa Alkuja ja loppuja -rukousten kirjassa, jossa on myös muiden kirjoittamia lemmikkeihin liittyviä tekstejä. Tuomenvirrasta on tärkeää, että nyt olemassa on myös lemmikin menettämiseen liittyviä rukouksia.

Kiitollista palautetta

Helsinkiläisessä Malmin seurakunnassa työskentelevä Tuomenvirta alkoi suunnitella myös lemmikkinsä menettäneiden sururyhmää. Seurakunnassa idea sai kannatusta, ja ensimmäisen lemmikkisururyhmänsä Tuomenvirta piti viime keväänä. Syksyllä ryhmiä oli kaksi.

Tuomenvirran vetämät ryhmät ovat kokoontuneet kolmesta neljään kertaa, ja jokaisella kokoontumiskerralla on ollut jokin teema. Ajatuksena on keskustella menetyksestä ja käsitellä surua luottamuksellisessa ja vertaistuellisessa ilmapiirissä.

Myös Tuomenvirta on saanut lemmikkisururyhmistään äärettömän hyvää ja kiitollista palautetta. Erityisen kiitollisia ryhmäläiset ovat olleet siitä, että ryhmiä ylipäänsä on.

– Ryhmä on voinut olla ensimmäinen, jossa on voinut kunnolla kertoa, mitä oikein tapahtui. Monelle on ylipäänsä tärkeää tajuta, ettei ole millään tavalla outo ihminen, kun suree eläintä, Tuomenvirta täsmentää.

Sekä PESUn että Malmin seurakunnan sururyhmissä jokainen saa puhua tai olla puhumatta kokemastaan menetyksestä omien tuntemuksiensa mukaisesti. Jokainen jakaa vain sen, mitä haluaa ja pystyy.

– Toisinaan joistain ihmisistä näkee, että he kyllä haluaisivat puhua, mutta eivät sitten pystykään. Eräs ihminen sanoikin, että koko ajan vain itketti, kun yritti puhua, Salomaa kertoo.

Sururyhmissä kyyneleitä on vuodatettu paljon. Sitä Salomaa pitää hyvänä asiana. Itku on tehokas tapa purkaa menetyksen tunteita.

Kun Romeo-koiransa menettänyt Petra Niemenpolku palasi sairauslomalta töihin, työkaverit tiesivät tapahtuneesta, mutta osanottoja lukuun ottamatta hänen surustaan ei puhuttu. Suru vaati kuitenkin käsittelyä. Niemenpolku hakeutui hyvien ystäviensä seuraan, jotka koiraihmisinä tiesivät, mitä hän kävi läpi. Lohtua toi myös sosiaalinen media.

– Facebookissa on ryhmä Romaniasta adoptoidut koirat, josta sain paljon vertaistukea ja empatiaa, vaikka en sieltä tietenkään jokaista ihmistä tunne. Kaikki osanotot ja aito myötäeläminen tuntuivat hyvältä, Niemenpolku kuvailee.

Kuvitus: Tuuli Ojala

Syyllisyys ja vastuu

Menetyksen ja surun ohella syyllisyys on lemmikkisururyhmissä vahvasti läsnä. Tuomenvirrasta se on ymmärrettävää, sillä lemmikin omistaja joutuu yleensä tekemään eutanasiapäätöksen. Silloinkin, kun lemmikki kuolee onnettomuudessa, omistaja tuntee olevansa tapahtuneesta vastuussa.

– Teinkö päätöksen liian aikaisin vai liian myöhään? Olisiko vielä ollut jotain tehtävissä, joutuiko eläin kärsimään? Vastuu eläimestä on hirvittävän rankka. Syyllisyys ja vastuu ovat valtavan isoja kysymyksiä ihmiselle, ja niistä keskustelu vaatii paljon tilaa, hän tähdentää.

Tuomenvirran mukaan sururyhmä ei saa olla liian suuri. Toimiva määrä on keskimäärin 6–10 osallistujaa, mutta käytännössä hän on ottanut mukaan kaikki halukkaat.

– En ole halunnut sulkea ketään pois, Tuomenvirta linjaa.

Hänen mukaansa lemmikkisururyhmät ryhmäytyvät helposti. Ihmisiin liittyvissä sururyhmissä osallistuja voi olla puoliso tai kaukainen sukulainen, jolloin tilanne ja taustat ovat erilaiset. Lemmikkiryhmissä läsnä on aina lemmikin omistaja.

Lemmikkisururyhmiä on Suomessa toistaiseksi melko vähän, ja ne toimivat lähinnä vain suurissa kaupungeissa. Tuomenvirta tietää, että sururyhmille olisi laajempaakin tilausta, mutta seurakunnissa näkemykset vaihtelevat. Hän tuntee ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita pitämään omissa seurakunnissaan vastaavia lemmikkisururyhmiä, mutta lupaa ei ole ainakaan heti tullut.

Tuomenvirta myöntää itsekin odottaneensa lemmikkisururyhmistään kritiikkiä.

– Kritiikin sijaan olen saanut ventovierailtakin sähköpostia, että hyvää toimintaa. Olen kokenut, että tällaiselle olisi todella iso tarve, ja toivon, että idea laajenisi.

Näin on myös käymässä, sillä vuodenvaihteen jälkeen ainakin kahdessa muussa seurakunnassa, Helsingin Kannelmäessä ja Imatralla, on alkamassa lemmikkisururyhmä. Myös PESUn suunnitelmissa on laajentaa sururyhmiensä toimintaa Tampereen ulkopuolelle.

Määrittelemätön suruaika

Usein lemmikkinsä menettänyttä neuvotaan hankkimaan uusi eläin. Myös Petra Niemenpolku sai tällaisen vinkin melko pian Romeon kuoleman jälkeen ihmisiltä, joita hän luonnehtii ”ei niin koiraihmisiksi”.

– He neuvoivat, että otatte sitten vain uuden koiran, kyllä se siitä taas iloksi muuttuu. Tottahan se tuokin on, mutta silloin se oli vielä arka juttu.

Niemenpolku kiittelee ympärillään olevia ihmisiä, joista kukaan ei vähätellyt hänen suruaan. He ymmärsivät hyvin, ettei suru hellitä sormia napsauttamalla. Parhaaksi lääkkeeksi suruun Niemenpolku nimeää ajan.

Psykoterapeutti Emilia Kujala painottaa, ettei suruprosessia voi käsikirjoittaa ennakkoon. Suruun vaikuttaa moni asia: ihmisen persoonallisuus, aiemmat menetykset, surun aiheuttaneen menetyksen luonne sekä muilta ihmisiltä saatu tuki.

Monelle on tärkeää huomata, ettei lemmikin sureminen ole outoa.

Kujala muistuttaa, ettei meillä ole myöskään mitään tiettyä normaaliksi miellettyä aikaa, kuinka kauan jostain asiasta voi olla surullinen. Jokaisella on oikeus surra omalla tavallaan.

Jos toisen ihmisen suruun ei pysty itse samaistumaan, Kujala kannustaa pidättäytymään liiallisesta neuvomisesta sekä ylisanoista. Tärkeintä on osoittaa olevansa surevalle läsnä ja vaikka sanoa ääneen, että tässä tilanteessa minulla ei ole mitään viisasta sanottavaa.

– Voi myös kysyä, miten voin olla avuksi, miten voisin tukea sinua. Silloin palautamme toiselle ihmiselle toimijuuden, Kujala kiteyttää.

Jokaisesta jää jälki

Lokakuussa, neljä kuukautta Romeon eutanasian jälkeen, Petra Niemenpolun ja hänen miehensä kodista tuli taas koirakoti. Kaksivuotias Mindi löytyi saman rescueyhdistyksen nettisivuilta, joilta Niemenpolku oli bongannut Romeonkin tammikuussa 2018.

Ajatus uudesta koirasta kypsyi elokuun aikana.

– Miehen kanssa mietimme, että ilman koiraa elämä on niin tylsää. Toimintakykykin oli osittain mennyt, kun yksin tai kaksin ei huvittanut lähteä lenkille, Niemenpolku taustoittaa.

Uutta Romeota he eivät etsineet, mutta Mindin luonnekuvausta lukiessaan Niemenpolulle tuli samanlainen olo kuin Romeota valitessa: tässä koirassa on jotain.

Kun Mindi saapui Suomeen, päätös tuntui heti oikealta.

– Nyt on taas lenkkikaveri. On järjestystä ja rutiineja, elämälläkin on tarkoitus, Niemenpolku hymyilee.

Romeon yllättävä menetys tuntuu Niemenpolusta edelleen pahalta, mutta pahin suru on hälventynyt. Koiran viimeisiä kuukausia hän ei mielellään muistele, mutta kaikkia hyviä aikoja kyllä.

– Suru on opettanut, että kaikista lemmikeistä jää omanlaisensa jälki sydämeen, Niemenpolku muotoilee.

Sofia Tuomenvirran kotona ei ole uutta lemmikkiä. Hän ei koe olevansa siihen vielä valmis. Suru Vilkku-kissan menetyksestäkin on muuttunut siten, että Tuomenvirta on tottunut kissattomaan elämään.

– Identiteettini on muuttunut, mikä on aika iso juttu. Emme ole enää eläinperhe. Jos joku kysyy minulta, onko minulla lemmikkiä, muistan jo sanoa, että ei tällä hetkellä.

Tuomenvirta kaipaa edelleen Vilkkua, sillä kyllähän ihminen ystäväänsä kaipaa. 19 vuotta on pitkä aika ihmisen elämässä.

– Silloin, kun eläin tulee ihmiselle tutuksi, se ei ole vain kissa kissojen joukossa, vaan se on yksilö. Tilannetta ei tosiaan korvaa se, että otetaan heti uusi, Tuomenvirta miettii.

Ikävä iskee aina syksyisin, sillä Vilkku piti syksystä ja putoilevista lehdistä. Pahimpia ovat kuitenkin joulut. Tuomenvirran mielestä koko juhla on menettänyt hohtonsa, kun kotona ei ole enää lapsia, lapsenlapsia eikä joulun touhuja rakastanutta kissaa.

Skip to content