
Kouluttaminen hyödyttää tuotantoeläimiä: Pelko voi hankaloittaa eläinten käsittelyä arkisissa hoitotoimenpiteissä
Pieni sinikettu oli ihan eksyksissä. Kun kukaan ei tunnustanut sitä omakseen, Etelä-Pohjanmaalla Alajärvellä asutusalueella tepsutellut turkistarhakarkuri päätettiin loukuttaa. Elettiin loppukevättä 2020.
Seuraavaksi sinikettu matkasi kolmesataa kilometriä etelään Somerolle eläinsuojelukeskus Tuulispäähän. Siellä se sai nimen Haru. Sinikettu vietti ensimmäiset viikkonsa karanteenissa, kuten olivat tehneet kolme muutakin aiemmin Tuulispäähän tuotua turkistarhakarkuria, Viima, Otto ja jo edesmennyt Unelma.
Kollegoidensa tavoin Haru yski paljon, mikä viittasi keuhkomatoihin. Se tarvitsi siis loishäädön. Harua ennen Tuulispäähän saapuneet ketut olivat suhtautuneet ihmiseen puolikesysti alusta asti, mutta kosketuksen suhteen ne olivat olleet arkoja. Siksi niskaan annettavaa ulkoloishäätöä oli pitänyt pohjustaa totuttamalla ketut ensin ihmisen läsnäoloon. Näin päätettiin toimia myös Harun kohdalla.
Kun Haru oli muutaman Tuulispäässä viettämänsä päivän jälkeen asettunut niin sanotusti taloksi, sen karanteenitilaan saapui ihminen ruokakupin kanssa. Ajatuksena oli, että ruoka houkuttelisi naalin haistelemaan ja tekemään tuttavuutta. Syömään kädestä, kun ihminen on rauhallisesti läsnä.
Haru hoksasi kouluttajan juonen nopeasti.
– Se oli niin hassu, että heittäytyi kesyksi ja kiipesi kouluttajan syliin. Muista Tuulispään ketuista poiketen se antoikin koskea itseään yllättävän paljon, Tuulispään perustaja Piia Anttonen muistelee huvittuneena.
Karanteenin jälkeen Harun kouluttaminen jatkui naksuttimella. Ilmeisesti pieni sinikettu tykkäsi siitäkin, sillä jälleen kerran se kampesi kouluttajan syliin.
Eläimen ehdoilla
Kouluttaminen ja käsittely ovat parantaneet Tuulispään eläintenhoitajien kommunikointia kettujen kanssa. Ketut ovat nykyisin lähtötilanteeseen verrattuna paljon rauhallisempia ihmisen seurassa, mutta äkkinäisiä liikkeitä ne säikähtävät edelleen. Ketut eivät ole myöskään kesyyntyneet silitettäviksi, eikä se ole Anttosen mukaan ollut pyrkimyksenäkään.
– Kouluttamisen tavoitteena on ollut, että arkiaskareet, kuten kettujen kynsien leikkaus ja tiloihin siirtymiset, sujuisivat niin mukavasti, ettei niistä aiheutuisi stressiä, hän jatkaa.
Eläin oppii tehokkaimmin, jos se ei ehdi kyllästyä. Siksi kettujenkin koulutushetket ovat olleet lyhyitä, korkeintaan viiden minuutin mittaisia. Harjoitusten välillä on aina pieni tauko.
Koulutusmetodeina on hyödynnetty ehdollistamista ja motivointia eli positiivista vahvistamista, ei rankaisua tai pakkoa. Koulutuksessa on edetty eläimen ehdoilla, mikä on ihmisen näkökulmasta tarkoittanut välillä myös takapakkia.
Haru esimerkiksi suhtautui viime kevääseen asti kynsien hoitotoimenpiteisiin Anttosen sanoin tosi kivasti, mutta sitten sen ja toisen naaraspuolisen ketun, Viiman, välit sakenivat draamasta. Ketut ottivat yhteen, mistä eläimille seurasi stressiä. Se heijastui myös koulutushetkiin.
– Siitä näkee, että eläimen pitää olla kaikin tavoin valmis koulutushetkeen. Jos eläin on stressaantunut eikä sille maistu herkut, kannattaa odottaa parempia hetkiä, Anttonen huomioi.

Ennen kuin tuotantoeläimen kouluttamisen voi aloittaa, täytyy tuntea eläinlaji, jonka kanssa on tekemisissä.
Hyvää tekevä kosketus
Samanlaisella ajatuksella eläintenhoitajat ja kouluttajat ovat lähestyneet myös muita Tuulispään asukkaita. Vuonna 2012 perustetussa maatila- ja tuotantoeläinten turvakodissa asuu yli sata eläintä kanoista sikoihin ja naudoista vesilintuihin. Yhteistä eläimille on se, että ilman Tuulispäätä niitä ei enää olisi.
Eläinsuojelukeskukseen saapuessaan eläinten suhtautuminen ihmiseen on vaihdellut. Osa on edellisessä elämässään ollut selvästi lemmikin asemassa, osa taas on juossut kauhuissaan seiniä päin, kun ihminen on yrittänyt lähestyä niitä. Sellaisia olivat esimerkiksi vuosi sitten kesällä Tuulispäähän tulleet vasikat.
Niiden kohdalla koulutus tarkoitti ihan vain läsnäoloa ja eläimeen tutustumista.
– Vasikoille annettiin aikaa. Ne olivat kesän tässä pihalla ja ympärillä kulki ihmisiä. Eläimiltä ei vaadittu mitään, ja vasikat saivat omaan tahtiin tulla tutustumaan. Se tuottikin tosi hyvin tulosta.
– Kaikkien eläinten kohdalla ei tarvita määrätietoista kouluttamista, ellei sitten ole jokin aikataulu tai stressaava tilanne. Monesti käsittelyn osalta eläimen kanssa vietetty aika ajaa saman asian. Kun lehmätkin tottuvat ihmisen läsnäoloon, pääset koskemaan niitä ja harjaamaan ruoan avulla. Eläimen syödessä pääset koskemaan sen jalkoja ja se tottuu siihen, että ihmisen käsi voi olla missä vain, eikä siitä seuraa mitään pahaa, Anttonen taustoittaa.
Sen ovat ymmärtäneet myös Tuulispään minipossut. Possut eivät lähtökohtaisesti pidä siitä, että niiden sorkkia kosketaan, ja ne saattavat puolustautua puremalla.
Sorkat vaativat kuitenkin viilaamista, joten eläintenkouluttajat aloittivat minipossujen naksutinkoulutuksen. Ensin sorkkia koskettiin pitkällä kepillä, ja kun possu ei reagoinut, se sai palkkion.
– Nyt pystymme viilaamaan sorkkia niin, että possut saavat samalla herkkuja. Se on ollut todella hieno edistyminen, ja kun neljän possun kanssa on käyty sama opetus läpi, voin sanoa, että se oikeasti toimii. Minipossujenkin kohdalla kun käytetään yleisesti tosi paljon pakkoa, Anttonen mainitsee.
Tuntematon pelko
Tuulispään eläimet ovat ehkä poikkeuksellisessa asemassa, mutta oppimiskyvyiltään ne eivät ole poikkeuksellisia. Tuulispäässä vuohia kouluttamassa käynyt eläintenkouluttaja (AT) ja Suomen eläintenkouluttajat ry:n hallituksen jäsen Nina Laiho pitää tuotantoeläimiä esimerkiksi koiriin verrattuna nopeampina oppimaan. Positiivisella vahvisteella tuotantoeläimet myös muistavat oppimansa asiat vielä vuosienkin jälkeen.
Tällainen kyvykkyys jää hyvin usein näkemättä, vaikka ihmisillä ja tuotantoeläimillä on tuhansien vuosien yhteinen historia. Tuotantotiloilla eläinten määrä on yleensä suuri, ja tarvittavat hoitotoimenpiteet tai eläinten siirrot tehdään usein väkisin ja voimalla, toisinaan kipua tuottavia apuvälineitä hyödyntäen. Tämän ajatellaan säästävän aikaa.

Alajärveltä loukutettu Haru paljastui eläinsuojelukeskus Tuulispäähän muutettuaan perin hassuksi ja fiksuksi ketuksi.
Eläimen käytöstä ohjaavat tunteet, joten sille kokemus on pelkästään epämiellyttävä. Se ei ymmärrä, miksi sitä pakotetaan tai miksi ihminen aiheuttaa sille kipua. Mitä voimakkaampi kokemus on, sitä suurempi vaikutus sillä on eläimen hyvinvointiin.
– Eläimen näkökulmasta ne toimet, joita me sille haluamme tehdä, ovat usein epäluonnollisia. Niillä ei ole valmiita toimintamalleja sellaisiin tilanteisiin. Tuotantoeläimissä on myös paljon saaliseläimiä, jolloin niiden reaktiona on yrittää paeta ahdistavasta tilanteesta. Eläimen näkökulmasta se on välttämätöntä, Laiho selventää.
Pelko ei saa jäädä kiireen jalkoihin
Kun ihminen estää eläimen reaktion, syntyy lisää pelkoa. Eläinten käsittelyssä eläinten kokema pelko on tutkitusti kaikkein hankalin asia. Pelkoa ei ole aina helppo huomata ja vielä vaikeampi ihmisen on nähdä pelon syytä. Ihminen vain ihmettelee, että eihän tässä ole mitään pelättävää. Usein eläimen pelko jää myös ihmisen pyrkimysten ja kiireen jalkoihin.
Laiho toivoo, että myös tuotantoeläinten kohdalla huomioitaisiin, että pienikin epämiellyttävä ja toistuva toimenpide vaikuttaa negatiivisesti eläimen hyvinvointiin.
– Jos eläin kokee käsittelyn epämiellyttävänä, se voi aiheuttaa sille pitkäaikaisen mielentilan muutoksen. Eläimestä voi tulla pessimistinen ja ahdistunut.
Osan pelko saa alistumaan, jolloin eläimen käsittely on näennäisesti helppoa, mutta avuttomuuden taustalla voi olla hyvinkin vahva kuolemanpelko. Toiset pelko saa käyttäytymään aina vain hankalammin, jolloin hoitotoimenpiteistä suoriutumiseen saatetaan käyttää lisää voimaa ja pakottamista.
– Silloin se on molemmille osapuolille joka kerta vaarallisempaa ja heikentää entisestään eläimen hyvinvointia. Tällä tavalla toimiminen on myös hyvin epäeettistä, Laiho lisää.
Tuotantoeläinten kouluttaminen on koiriin verrattuna vielä lapsenkengissä, mutta viime vuosina se on alkanut kiinnostaa myös tuottajia. Esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuus on kirjoittanut nautojen sujuvan käsittelyn teemapäivistä, ja lehden mukaan teema näkyy myös ensi kesän Farmari-maatalousnäyttelyn ohjelmassa.
Tavoitteena kaavamaisuus
Laihon mukaan hyvin yleinen syy, miksi tuotantoeläimiä ei kouluteta, on ajanpuute. Todellisuudessa kouluttamisen vaiva voi säästää tulevaisuudessa paljon aikaa.
– Jos puhutaan suurista eläinmääristä, sinne mahtuu taatusti aina niitä, jotka ahdistuessaan panevat hanttiin. Aikaa säästyy, kun koulutuksen myötä eläimet tietävät, mitä toimenpiteessä tapahtuu. Ne oppivat mahdollisesti myös tykkäämään siitä, jos koulutus tehdään eettisellä tavalla, Laiho kertoo.
Ennen kuin kouluttamisen voi aloittaa, täytyy tuntea eläinlaji, jonka kanssa on tekemisissä. Mitä tiedämme lajista, mikä kyseiselle lajille on tärkeää käyttäytymisen näkökulmasta, mitä eläimet haluavat välttää. Olennaista on myös miettiä eläimen hyvinvointia yksilötasolla ja keksiä, mitä se haluaa ja millainen sen kokemusmaailma voisi olla. Pelkkä kokemuksen kautta hankittu tieto ei riitä.
Sen jälkeen eläimelle on löydettävä tarpeeksi motivoiva palkkio.
– Siinä tarvitaan usein luovuutta, koska kaikkia eläimiä ei motivoi ruoka tai sopivaa ruokaa joutuu etsimään hetken aikaa. On myös asioita, jotka motivoivat lähes kaikkia eläimiä, kuten esimerkiksi uuden asian tutkiminen omassa tahdissa, Laiho ohjeistaa.
Kun koulutettava eläin toimii toivotulla tavalla, se saa palkkion. Vahvisteen ajoittamisessa saa olla tarkkana, jotta eläin yhdistää sen oikeaan käytökseen.
– Kun opetamme eläimelle jotain, tavoitellaan jonkinnäköistä kaavamaisuutta. Silloin sekä eläin että ihminen pystyvät ennakoimaan, mitä tilanteessa tapahtuu, Laiho täydentää.

On tärkeää oppia, että muut eläimet eivät käyttäydy kuin ihminen, eikä ihminen käyttäydy kuin muut eläinlajit.
Parempaa vuoropuhelua
Jo pienikin tuotantoeläimen kanssa vietetty aika hälventää sen pelkoa ja ihmisarkuutta. Tähän tulokseen on tullut Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan dosentti Marianna Norring, joka tutkii parhaillaan sikojen kouluttamista ja käsittelyä. Koronan takia tutkimus on ollut tauolla, mutta ennen pandemiaa hän ehti tutkimusryhmineen kerätä aineistoa yhden tilan pikkuporsaista.
Tilalla oli eri karsinoissa parikymmentä porsasta, joihin tutkijat kokeilivat lähestymistestejä. Testeillä mitattiin, kuinka nopeasti porsaat lähestyisivät karsinaan saapunutta ihmistä.
– Ajatuksena oli kokeilla erilaisten käsittelyiden merkitystä, miten porsaat rohkaistuisivat niistä. Käsittelynä meillä oli, että kävimme tekemässä lähestymistestiä muutaman minuutin ajan kerrallaan. Meillä taisi olla vain neljä käsittelykertaa, ja silti karsinassa käyminen sai porsaita jo rohkeammiksi.
– Joka kerran jälkeen porsaat alkoivat lähestyä testin tekijää aina vain nopeammin, vaikka meillä oli eri ihmisiä tekemässä testiä, Norring paljastaa.
Hän sanoo ymmärtävänsä hyvin, miksi isoilla tuotantotiloilla ei välttämättä innostuta vaikkapa naksutinkoulutuksesta, mutta silti Norring kannustaisi hyödyntämään tuotantoeläinten oppimiskykyä.
– Sehän on eläimelle myös virikkeistämistä. Päiviin tulee tapahtumia ja eläin pystyy omalla toiminnallaan vaikuttamaan siihen, mitä ympärillä tapahtuu, on se sitten vaikka rehuannoksen tuleminen, Norring kiteyttää.
Kun ymmärrys puolin ja toisin lisääntyy, se parantaa hänen näkemyksensä mukaan eläimen ja ihmisen välistä suhdetta.
– Kun vain hoksaisimme oikeassa kohdassa käyttäytyä oikein ihmisinä, sillä voisi olla suuri merkitys vaikkapa eläinten pelästymiseen, oppimiseen ja niiden käsittelyyn, Norring sanoo.
Eläin ihmisen maailmassa
Hevosten ja koirien hyvinvointiin sekä ongelmakäyttäytymisen ratkomiseen keskittynyt Nina Laiho on seurannut, kuinka maailmaa rakennetaan ihmisen näkökulmasta. Eläinlähtöisenä kouluttajana häntä motivoikin eniten halu auttaa eläimiä selviytymään tässä maailmassa.
– Ihmisen luomassa maailmassa eläinten on yhä vaikeampaa sopeutua niillä keinoilla, joita evoluutio on antanut niille työkaluiksi. Eläimen ja ihmisen yhteiselo voi olla äärettömän vaikeaa, mutta aina löytyy hyvin loogisia syitä, miksi hankalaan tilanteeseen on päädytty. Kaikkia ongelmatilanteita voidaan ratkaista eettisin keinoin.

Tuulispäähän saapuneiden eläinten suhtautuminen ihmiseen on vaihdellut. Arempien kohdalla käsittelyyn totuttaminen on tarkoittanut ihmisen rauhallista läsnäoloa ja eläimeen tutustumista.
Laiho näkee omassa työssään rajujakin tapauksia.
– Ihmiset ovat voineet toimia eläimen kanssa todella huonosti, mutta näen myös sen inhimillisyyden siellä taustalla. Ihmiset eivät aidosti tiedä eläimistä riittävästi, ja se on yksi iso ongelma tällä hetkellä, kun eläimiä on ihmisten käsissä enemmän kuin koskaan.
Laihon mukaan on tärkeää oppia, että muut eläimet eivät käyttäydy kuin ihminen, eikä ihminen käyttäydy kuin muut eläinlajit.
– Pitää nähdä vaivaa ymmärtääkseen, miten muut eläimet toimivat.
Uteliasta ja myötätuntoista asennetta tarvitaan
Tuotantoeläinten kouluttaminen voi olla ihmiselle hyvin käänteentekevää. Kun eläimen kohtaa ja sitä oppii ymmärtämään, eläintä haluaa kohdella hyvin.
Laiho on itsekin käynyt läpi vastaavanlaisen muutoksen.
– Ratsastin kilpaa, ja olin hyvinkin perinteinen toimija. Sekä koira- että hevospuolella olen tehnyt asioita, joita en nykypäivänä todellakaan enää tekisi. Muutoksen tekeminen oli vaikeaa, mutta kyllä se on silti antanut minulle kaiken, mikä on nykyhetkessä tärkeää.
Laihon mukaan parasta mitä voi olla, on utelias ja myötätuntoinen asenne kaikkea elollista kohtaan.
– Koulutushetkissäkin haluan viestiä eläimelle, että hei, olen ihminen. Saisinko pienen vilaisun siitä, mitä sinun maailmassasi tapahtuu? Laiho miettii.
Samaa mieltä on Tuulispään Piia Anttonen. Eläinsuojelukeskuksessa asuvat ketut ovat suomalaisittain hyvin onnekkaita turkiseläimiä. Virikkeiden ja koulutushetkien ohella ne saavat viettää huomattavasti lajityypillisempää elämää kuin ne Suomen noin kaksi miljoonaa verkkopohjaisiin häkkeihin suljettua turkiskettua.
Anttosesta asetelma tuntuu kurjalta.
– Mitä enemmän näiden tuotantoeläinten kanssa viettää aikaa ja niitä oppii tuntemaan, sitä pahemmalta se tuntuu, mitä kaikkea niiltä viedään. Nekin haluavat tehdä asioita ja kaipaavat elämäänsä tekemistä, mitä minkäkin eläimen elämään kuuluu. Niiltä viedään kaikki, ei vain vapautta. Meilläkään ei mitenkään superisot tilat ole, mutta ketut pääsevät kaivamaan, leikkimään ja juoksemaan. Sen kyllä näkee, miten tärkeää se on niille, Anttonen sanoo.


