Villantuotannon pimeämpi puoli – kuluttajan ei ole helppo löytää eettistä villaa

Kuva: Pekka Hänninen
Artikkelit
07.08.2018 Tiina Sormunen 7 min
Suurin osa Suomessa käytettävästä villasta tulee ulkomailta, ja sen alkuperä jää kuluttajalle usein mysteeriksi. Etenkin merinovillan kohdalla tuottajamaalla on merkitystä.
07.08.2018 Tiina Sormunen 7 min

Uusiutuva ja ekologinen luonnontuote, joka sopii täydellisesti suomalaisiin olosuhteisiin. Mainoslauseissa villa näyttäytyy hyvin harmittomana ja ylivertaisena materiaalina, josta neulotut sukat tai paidan voi huoletta sujauttaa ylleen. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että villantuotantoon voi liittyä suuria eettisiä ja ekologisia ongelmia sekä paljon epätietoisuutta.

Vuosittain maailmassa tuotetaan villaa tekstiiliteollisuuden käyttöön noin 1,3 miljoonaa tonnia. Sadassa vuodessa tuotanto on yli kaksinkertaistunut. Suurimpia villantuottajamaita ovat Australia, Uusi-Seelanti, entisen Neuvostoliiton maat, Kiina, Etelä-Amerikan maat ja Iso-Britannia.

Valtaosa Suomessa käytetystä villasta tulee ulkomailta. Kotimaista villaa hyödynnetään vuosittain vain noin 90 000 kiloa, joka on noin neljä prosenttia kehräämöjen käyttämästä villasta. Esimerkiksi Suomen suurin lankatehdas Novita paljastaa ostavansa villan pääasiassa Norjasta, Englannista ja EU-alueelta.

Villalankakerässä oleva Avainlippu-tunnus kertoo tavallisesti vain siitä, että lanka on tehty Suomessa. Villan alkuperää kuluttajan on hyvin hankala selvittää, kuten myös sitä, millaisissa oloissa lampaat ovat eläneet.

Mulesing vai mulesing-vapaa?

Australiassa tuotetaan 80 prosenttia maailman tekstiiliteollisuuden käyttämästä villasta. Suurin osa villasta on merinovillaa, jota vaateteollisuus suosii sen laadukkuuden ja pehmeyden takia.

Merinovillaa saadaan merinolampaista. Niiden iho on jalostettu tavallista poimuisemmaksi, jotta kerittävän villan määrä voidaan maksimoida. Lampaalle villan valtava määrä ei ole suinkaan mikään nautinto, sillä Australian välillä paahtavakin ilmasto saa sen olon tukalaksi.

Merinolammas on myös altis loisille, jotka viihtyvät ihon poimuissa. Siksi lampaat käsitellään voimakkailla ulkoloismyrkyillä. Loiseläinten pesiytymisen ehkäisemiseksi nuorille lampaille tehdään mulesing-toimenpide, jossa peräaukon molemmilta puolilta leikataan laajat, noin 5-7 sentin levyiset palat ihoa pois. Syntyvän arpikudoksen väitetään vähentävän loiskärpästen munimista ja kärpäsentoukkien aiheuttamaa myiaasi-sairautta. Toimenpiteen saa tehdä Australiassa ilman kivunlievitystä tai puudutusta.

Arpien paraneminen kestää useita viikkoja, ja haavat ovat alttiita tulehduksille. Tutkimusten mukaan kokemus on lampaille hyvin kivulias ja stressaava, ja lampaat pyrkivät välttelemään niille toimenpiteen tehnyttä ihmistä.

Mulesing-toimenpiteen yhteydessä lampaalta amputoidaan yleensä myös häntä, jottei se sotke turkkiaan virtsallaan tai ulostellaan. Jos häntää ei katkaista terävällä veitsellä, se saatetaan amputoida laittamalla kumirengas hännän ympärille, jolloin verenkierto estyy ja seurauksena on kuolio. Samalla periaatteella lampaat myös kastroidaan, joko kirurgisesti tai aiheuttamalla kuolio kumirenkaalla. Molemmat toimenpiteet tehdään yleensä ilman kivunlievitystä.

Vuosittain mulesing-toimenpiteen kokee Australiassa yli 20 miljoonaa merinolammasta. Uudessa-Seelannissa ja Euroopassa mulesing on kielletty. Myös Australian oli määrä lopettaa käytäntö vuonna 2010, mutta kielto kumottiin.

Loisimista ja sairastumista voidaan ehkäistä myös muilla toimenpiteillä, mutta se tarkoittaisi nykyistä pienempiä lammaslaumoja. Suurissa tuottajamaissa, kuten Australiassa, lammaskatraat ovat todella suuria, yleensä 2 000–10 000 lampaan laumoja. Rahassa mitattuna mulesing on tuottajalle halvempi vaihtoehto.

Kuolemanlaivat kohtalona

Suurissa tuottajamaissa lampaat saavat kyllä laiduntaa vapaasti, mutta tuhansien lampaiden laumat voivat aiheuttaa eroosiota ja vähentää luonnon monimuotoisuutta. Suuret lammasmäärät ovat ongelma myös eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta, sillä eläinten yksilöllinen tarkkailu ja hoito on mahdotonta. Esimerkiksi Australiassa 40 prosenttia villantuotantolampaista kuolee kahden ensimmäisen elinkuukautensa aikana.

Lampaiden suuri määrä vaikuttaa myös niiden villan keritsemiseen. Keritseminen voi olla lampaille stressaava ja pelottava tilanne, ja keritsijän työ on yleensä kiireistä ja liukuhihnamaista. Merinolampaan poimuinen iho on haasteellinen, ja kerinnän yhteydessä syntyvät kivuliaat ihovauriot ovat hyvin yleisiä.

Lammastalouden päätuote on kuitenkin liha, ja myös villarotuisten lampaiden elämä päättyy noin neljävuotiaina teurastamossa, kun niiden villantuotanto laskee. Australian ja Uuden-Seelannin lampaille tämä tarkoittaa viikkojen pituista merimatkaa ahtaissa laivoissa, joiden päämääränä ovat Lähi-idän ja Kiinan teurastamot.

Lampaita kuolee kuljetuksen aikana nälkään, janoon, kuumuuteen, sairauksiin ja tukehtumalla. Huhtikuun alussa eläinsuojelujärjestö Animals Australia julkaisi järkyttäviä kuvia sadoista laivamatkan aikana kuolleista tai kuolemaa tekevistä lampaista.

Suomessa kulutettavasta lampaanlihasta neljä viidesosaa tulee Uudesta-Seelannista.
Villamaton hapsuja tai vaikka lankakerävalikoimaa kaupassa ihastellessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, että omilla kuluttajavalinnoillaan saattaa tukea myös tällaista villantuotantoa. Onneksi on vaihtoehtoja, ja myös oikeasti suomalaista, eettisesti tuotettua villaa.

Suomessa raakavillan kilohinta syö tuottajien intoa

Villan eettisyys on alkanut kiinnostaa myös kuluttajia. Siksi yhtä useampi haluaa suosia kotimaista, lähellä tuotettua villaa, jonka alkuperä on helppo jäljittää.

Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK:n mukaan Suomessa on noin 1 500 lammastilaa. Yhteensä suomalaisilla tiloilla on noin 155 000 lammasta. Määrä on ollut viime vuosina hienoisessa kasvussa. Maamme pienimuotoinen lammastalous on jakautunut ammattimaisiin toimijoihin ja harrastuksenaan lampaita pitäviin. Yleisimpiä lammasrotujamme ovat suomenlammas ja kainuunharmas.

Villan eettisyys on alkanut kiinnostaa myös kuluttajia.

Luomutuotannossa lammastiloista on 16 prosenttia. Yksi luomun valinneista on luumäkeläinen maatila Musta Lammas, jossa laiduntaa suomenlampaita ja kainuunharmaksia. Kesällä 2014 ensimmäiset kahdeksan lammastaan hankkineella tilalla on tällä hetkellä 60 uuhta, seitsemän pässiä sekä 52 viime syksynä syntynyttä karitsaa. Lampaiden lisäksi maatilalla on ylämaankarjaa sekä siellä viljellään viljaa ja palkokasveja. Mustan Lampaan eläinten hoidosta vastaa pääasiassa maatilan isäntä Jussi Nurkka.

Maatilan tuotteita voi ostaa suoraan tilan omasta myymälästä. Myynnissä on lihaa, taljoja, villalankaa sekä käsitöitä. Villatuotteet ovat aitoa, sataprosenttista luumäkeläisen luomulampaan villaa, joka ei tilan emännän Inkeri Tyrväisen mukaan häviä vertailussa esimerkiksi merinovillalle.

– Kotimaisesta ja erityisesti suomenlampaan villasta saa todella upeaa ja arvokasta lankaa, joka on verrattavissa merinovillaan. Tämä vaatii kuitenkin lampurilta villan jalostamista sekä tarkkaa villan lajittelua, jotta saadaan kaunista, kiiltävää ja pehmeää lankaa.

Kotimaista villaa voi ostaa pientuottajilta, kuten eettisten periaatteiden mukaan toimivalta maatila Mustalta Lampaalta. Kuva: Maatila Musta Lammas

Pieni palkka isosta työstä

Miksi suomalaista villaa sitten hyödynnetään niin huonosti? Eläinsuojelulain mukaan lampaat tulee keriä vähintään kerran vuodessa, mutta yleensä tilat kerivät lampaansa kahdesti vuodessa: keväällä ennen laidunkautta ja syksyllä laidunkauden jälkeen. Villaa siis ainakin pitäisi olla tarjolla.

Tuottajien intoa syö kuitenkin raakavillasta maksettu hinta. Raakavilla vaatii siitä maksettuun hintaan nähden suuren työmäärän.

Myös maatila Musta Lammas keritsee lampaansa kahdesti vuodessa. Parasta jatkojalostamisen kannalta on Inkeri Tyrväisen mukaan syksyllä keritty villa, sillä se on puhdasta ja ilmavaa. Tärkeää on myös kerinnän ajoitus: jos haluaa jalostaa villaa esimerkiksi langaksi, kerinnän tulisi tapahtua syksyllä juuri ennen lampaiden sisälle laskua, jotta villa ei ehdi yhtään roskaantua.

– Varsinkin kuivaheinää syötettäessä villa roskaantuu todella nopeasti. Keväällä keritty villa on usein roskaista ja ehkä vähän huopunutta sisäruokintakauden jälkeen, jolloin jatkojalostukseen kelpaavan villan määrä on melko pieni, ja villan lajittelu ja puhdistus teettää paljon työtä, Tyrväinen paljastaa.

Lampaat keritään yleensä kahdesti vuodessa, joten villaa ainakin pitäisi olla tarjolla.

Raakavilla, jota ei voi jatkojalostaa, päätyy jätteeksi. Tyrväinen tosin kertoo kokeilleensa sulloa sitä sisustustyynyjen täytteeksi. Siinä piilee tosin ongelmansa.

– Raakavillassa on melko vahva tuoksu, joten tyynyt taisivat jäädä kokeiluasteelle.

Syyskerinnässä yhdestä lampaasta saadaan villaa 1–2 kiloa lampaan koosta riippuen. Maatila Musta Lammas kehruuttaa saamaansa villan langaksi Pirtin Kehräämöllä Mikkelissä. Tällä hetkellä kehräämö maksaa hienosta ja keskihienosta villasta 0,50–2,50 euroa kilolta ja karkeasta ja lyhytkuituisesta villasta 0,20–1,00 euroa kilolta. Ei kovin paljoa, sillä tuolla hinnalla tuottajan tulee puhdistaa, lajitella ja toimittaa villat kehräämöön.

– Meidän tilamme 60 uuhesta saisi syyskerinnässä noin sata kiloa raakavillaa. Se tarkoittaisi kehräämölle myytynä noin 200 euroa, jos villa on laadukasta: puhdasta, pitkäkuituista, kiharaa suomenlampaan villaa. Tuohon 200 euroon sisältyy todella paljon työtä sekä rahtikuluja noin 40–50 euroa, Tyrväinen listaa.

Laatu nostaisi hintoja

Tyrväinen uskoo, että lampureilla olisi halua hyödyntää villaa nykyistä enemmän ja monipuolisemmin. Jos villan kilohintaa saisi hilattua ylöspäin, raakavillan myynti varmasti myös lisääntyisi.

– Kehräämöjen maksama hinta varmasti liittyy myös villaerien laatuun. Vain laadukkaasta ja puhtaasta villasta saadaan laadukasta lankaa, Tyrväinen lisää.

Tyrväisen mielestä lampureiden tulisikin parantaa kehräämöille toimitettujen villojen laatua, jotta villakilon hinta nousisi.

Monet lampurit maatila Mustan Lampaan tavoin jatkojalostavat omat villansa eli rahtikehräyttävät kehräämöllä ja myyvät langat oman tilan brändättynä tuotteena. Myös valmis lanka saatetaan jatkojalostaa vielä neuletuotteiksi, kuten vaatteiksi, asusteiksi ja sisutustuotteiksi, mikä tuo villalle lisäarvoa.

– Myös raakavillaa voisi myydä suoraan tilalta, jos lampuri vain löytäisi oikeat kanavat, ihmiset ja yhteisöt, Tyrväinen toteaa.

Maatila Mustan Lampaan myymälässä on myynnissä tilan nimikkovillalankaa luonnollisissa väreissä: luonnonvalkeana, luonnonmustana, ruskeana sekä harmaan eri sävyissä. Maatilan villalangoilla on oma, tietty asiakaskuntansa.

– Taustalla on varmaankin lähituotteiden suosiminen, eettiset asiat sekä vahva kotimaisen tuotteen arvostus. Meidän tilamme on ollut alusta alkaen avoin yleisölle eli vierailija on päässyt tutustumaan tilan toimintaan ja eläimiin. Annamme tuotteelle kasvot ja kuluttaja mielellään ostaa tuotteita sellaisesta paikasta, jossa on ihminen tuotteen takana. Olemme saaneet hyvää palautetta niin lihasta kuin villantuotannosta.

Pirtin Kehräämön myynnistä, tilauksista ja verkkokaupasta vastaavan Camilla Lammen mukaan kuluttajien kiinnostus kotimaista villaa kohtaan on selkeästi kasvanut.

– Suositaan kotimaista ja halutaan tietää materiaalin alkuperä ja arvostetaan luonnonmateriaalia. Se on hieno juttu. Kotimaisen villan ”karkea” maine tuntuu karisseen, ja moni on huomannut, kuinka upeaa materiaalia koti-Suomestakin saadaan, hän kuvailee.

i
Vinkkejä villan eettiseen kuluttamiseen
  • Suosi luomuvillaa. Myös merinovillaa on saatavilla luomuna.
  • Pelkkä mulesing-vapaan villan merkintä ei takaa tuotannon eettisyyttä tai ekologisuutta.
  • Valitse kotimainen. Esimerkiksi suomenlampaan villa pärjää hyvin vertailussa merinovillalle. Kotimaisen villan alkuperä on usein myös hyvin helposti jäljitettävissä etenkin, jos villan ostaa suoraan tilalta.
  • Kierrätetty villa on uutta villaa vastuullisempi vaihtoehto. Kierrätysvilla koostuu tuotannossa ylijääneestä villasta tai vanhoista villavaatteista. Esimerkiksi kirpputoreilta kannattaa bongailla vanhoja villapaitoja.
  • Kotimaisen lampaanvillan ohella tarjolla on Suomessa kasvatettujen alpakoiden villaa ja villatuotteita.
Skip to content