Osana luontoa ja suhteessa luontoon
Kun ihmisen sanotaan olevan osa luontoa, halutaan muistuttaa, että ihminenkin on eläin, yksi laji muiden joukossa. Ajatus herättää iloa ja myötätuntoa. Yhteys muihin eläinlajeihin tuntuu tärkeältä ja synnyttää suojelunhalua.
Saman ajatuksen myötä tarjotaan joskus toisenlainen johtopäätös. Luonnossa tapetaan ja syödään toisia eläviä olentoja, ja kun ihminen on osa luontoa, hänellä on oikeus saalistaa ja puolustaa reviiriään siinä missä muillakin.
Eläin- ja luonnonsuojelijoita moititaankin usein luonnosta vieraantuneiksi. Katsotaan, että heiltä puuttuu aito luontosuhde. Suojelijoiden helmasynneiksi esitetään kehäkolmosen sisäpuolella asuminen tai ylipäänsä kaupunkilaisuus, ja usein toistuvat maininnat lattekahvin ja kauramaidon käytöstä esitetään osoitukseksi sortumisista naurettaviin muoti-ilmiöihin.
Ehkäpä tällainen tyypittely kertoo kuitenkin enemmän puhujista itsestään kuin suojelijoista? Ennen kaikkea se kertoo halusta olla pohtimatta, olisiko esitetyssä kritiikissä jotakin perää.
Aito luontosuhde onkin hämäräksi jäävä termi, jonka avulla pyritään torjumaan asiapitoinen keskustelu muiden lajien hyväksi käytöstä. Epäkohtien olemassaolo sivuutetaan tempaisemalla keskustelu yleiselle tasolle. Samalla muistutetaan laillisuudesta ja perinteistä, ikään kuin niiden tulisi olla ikuisia – kuin maailma ei olisi aikojen saatossa lainkaan muuttunut.
Vaikka ihminen on vain yksi eläinlaji muiden joukossa, tilan ja resurssien valloituksessa kyse on poikkeuksellisesta lajista. Mikään muu petoeläin ei hanki lihaa tai muuta eläinperäistä ravintoaan samassa mittakaavassa. Metsästyksessä ja kalastuksessa käytetään apuna monenlaista tekniikkaa, tapetaan uhanalaisia ja taantuvia lajeja – puhumattakaan siitä, että koko maapalloa mullistetaan teollisella eläinkasvatuksella ja siihen liittyvällä tekniskemiallisella viljelyllä. Epäkohtia todella riittää.
Kun ihmiselle vaaditaan oikeutta toimia ”luontonsa” mukaan, sivuutetaan ihmisen tekninen ylivoima ja väestöpaine. Eläinten leimaaminen kilpailijoiksi ja häiriköiksi, jotka vähentävät ihmiselle kuuluvia luonnonvaroja ja tunkeutuvat hänen asuma-alueelleen, kertoo myös historiallisesta näköalattomuudesta. Ihmistoiminnan vuoksi luonto on köyhtynyt jo tuhansien vuosien ajan.
Jokainen ihminen – riippumatta asuinpaikasta, elintavoista tai henkilökohtaisesta suhtautumisesta muiden lajien suojeluun – on riippuvainen luonnosta, sillä niin ruokamme kuin muutkin raaka-aineemme hankitaan viime kädessä luonnosta.
Tämä merkitsee puolestaan sitä, että luonnon köyhdyttäminen on onnettoman lyhytnäköistä ja johtaa vakaviin ongelmiin. Jotta suunta muuttuisi ja keinoja paremman tulevaisuuden eteen löytyisi, tarvitaan rehellistä keskustelua, jossa ihmisen ylilyönneistä ei tehdä jotakin ”luonnollista”, johon meillä on itse itsellemme myöntämä oikeus.
Aura Koivisto on kirjailija, joka kirjoituksissaan pohtii muiden lajien elämää ja toivoo, että maailmaa parannettaessa otettaisiin huomioon muutkin eläimet kuin me ihmiset.
