Hevonen tarvitsee fyysisen kontaktin lajitoveriin – ja reilusti ulkoilua tarpeeksi suuressa tilassa

Hevonen tarvitsee liikettä myös pysyäkseen fyysisesti hyvässä kunnossa.

– Tallissa seisominen rasittaa paljon hevosen tuki- ja liikuntaelimistöä. Liikettä tarvitaan myös ruoansulatuksen hyvinvoinnin takia. Raitis ilmakin on toki hyvästä, sillä tallissa hevonen altistuu pölylle ja ammoniakille, Rautiainen sanoo.

Hän huomauttaa, ettei ihmisen kanssa tapahtuva liikunta pysty mitenkään korvaamaan kokonaan hevosen liikkumisen tarvetta. Hevosen pitäisi nimittäin päästä tutkimaan ympäristöä ja liikkumaan omaan tahtiin.

– Pelkästään ihmisen taluttamana, kävelykoneessa tai esimerkiksi ratsastaessa tämä ei mitenkään onnistu.

Samaa sanoo Welfare Quality -auditoija, agronomi Essi Wallenius. Wallenius on mukana Mittarit hevosen hyvinvoinnin arviointiin -hankkeessa, jossa hän on luomassa hevosten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin mittaamiseen protokollaa kolmen suomalaisen hevosalan oppilaitoksen työpanoksena. Hankkeessa on mukana noin sata pilottitallia.

Welfare Qualityn tavoitteena on todentaa mahdollisimman hyvin eläinten hyvinvoinnin kokemusta erilaisten mittaristojen avulla. Protokollassa tarkastellaan esimerkiksi sitä, miten hevoset käyttäytyvät tarhassa.

Pelkkä tarhaaminen ei siis välttämättä paranna hevosen hyvinvointia, jos hevonen vain seisoo tarhassa yksin paikoillaan.

– Stressihormonitaso laskee kyllä, kun hevonen näkee kauas, eli siinä mielessä pienessäkin tarhassa tarhaaminen on hevoselle parempi kuin pitkäaikainen karsinassa seisoskelu. Hevosia kannattaisi kuitenkin kannustaa liikkumaan mahdollisimman monipuolisesti, jolloin saavutetaan paljon monipuolisemmat hyvinvointi- ja terveysvaikutukset, Wallenius huomauttaa.

Muutamilla talleilla tarhoissa liikkumiseen kannustetaan jo. Walleniuksen mukaan tällaiset paikat edustavat pilottitalleiksi valikoituneissa paikoissa pientä vähemmistöä.

– Näissä hyvissä esimerkeissä tarhaus on järjestetty siten, että hevonen kulkee erilaisia kujarakenteita pitkin paikasta toiseen. Hevonen ei kävele huvikseen neliönmuotoista tarhaa ympäri, joten jos tarhassa liikkumiseen halutaan kannustaa esimerkiksi kujia luomalla, tarhan täytyy olla hevosen näkökulmasta mielenkiintoinen, Wallenius sanoo.

Walleniuksen mukaan moni asia suomalaisessa hevostenpidossa toimii jo nyt hyvin. Rehut ovat laadukkaita, ja kavioiden huoltaminen sekä eläinlääkintä ovat pääosin hyvällä tasolla.

– Haasteita sen sijaan on esimerkiksi siinä, että hevosten mahdollisuus etsiä ravintoa toteutuu usein huonosti. Hevonen syö luonnossa pieniä annoksia läpi vuorokauden. Optimaalista tapaa ruokintaan ei välttämättä ole, tai sitten sen toteuttaminen vie aivan älyttömän määrän työtunteja ihmiseltä. Esimerkiksi tuotantoeläinpuolella on käytössä paljon sellaista automatiikkaa, jota kannattaisi hyödyntää myös hevosten kanssa, Wallenius sanoo.

Hyvin toteutettu ruokinta ja pelkkä tarhausmahdollisuus eivät kuitenkaan riitä, jos hevoselta puuttuu tarhasta seura tai muuten mahdollisuus lajitoverin koskettamiseen. Hevonen on laumaeläin, ja fyysinen kosketus toisiin hevosiin on sille äärimmäisen tärkeää.

– Moni ajattelee yhä, että hevosille riittää, että ne näkevät toisensa. Tutkimustiedon mukaan hevoselle on kuitenkin hyvin stressaavaa, jos se näkee muita hevosia, mutta ei pääse kosketuksiin niiden kanssa.

Wallenius huomauttaa, että muista hevosista eristetty hevonen voi vaikuttaa ulospäin rauhalliselta. Käytännössä hevonen voi kuitenkin olla sulkeutunut ja apaattinen. Tällainen hevonen saattaa tulla mielellään tarhassa ihmisen luokse, ja ihminen on sille mielenkiintoisin asia maailmassa.

– Hevosen kannalta olisi ihan hyväkin asia, jos hevosella on muutakin tekemistä kuin ihmisen kanssa ajan viettäminen, Wallenius sanoo.

Hevosten tarhaaminen yhdessä ei toki ole aina ja kaikissa tilanteissa mahdollista. Esimerkiksi myyntitalleilla ja oriasemilla, joissa hevoset vaihtuvat tiuhaan tahtiin, fyysisen kosketuksen järjestäminen voi olla varsin haastavaa.

– Tällöin hevosen hyvinvointia ja lajityypillisten käyttäytymistarpeiden täyttymistä kannattaa pyrkiä parantamaan mahdollisimman paljon muilla osa-alueilla.

Wallenius painottaa, että toisin kuin usein kuvitellaan, nykyisin tiedetään, että oritkin pystyvät tarhaamaan hyvin keskenään, jos niillä on käytössään riittävän suuri ala ja riittävästi resursseja, kuten esimerkiksi ruokaa.

– Oreilla on paljon rituaalikäyttäytymistä, kuten vinkumista ja jalkojen polkemista. Ne ovat hevosille tarpeellisia merkkejä, mutta ihmiset säikähtävät tällaista käytöstä herkästi. Mitä enemmän hevonen pääsee toteuttamaan rituaalikäyttäytymistä, sitä vähemmän sillä on tarvetta tapella. Kahinoita syntyy kyllä yleensä alussa, mutta tutkimusten mukaan orit vakiintuvat keskimäärin 18 vuorokaudessa. Tämän jälkeen orit pystyvät tarhaamaan keskenään siinä missä muutkin hevoset, Wallenius sanoo.

Orien suurieleiset liikkeet eivät ole suinkaan ainoa asia, jotka saavat ihmiset usein varpailleen.

Wallenius kertoo törmänneensä hankkeen tiimoilta useisiin yksityistallien pitäjiin, joiden on vaikeaa saada edes tammoja ja ruunia tarhattua keskenään. Syy löytyy usein omistajista, jotka säikähtävät hevoselle tyypillisiä käyttäytymismalleja.– Jos tilaa on riittävästi ja resurssit kohdillaan, useimmat hevoset tottuvat tarhaamaan yhdessä melko nopeastikin.

Samaa sanoo etologi ja eläintenkouluttaja Heta Rautiainen.

– Sosiaalisuus on hevosille joustamaton tarve, ja sosiaalisten tarpeiden täyttäminen on niille välttämätöntä. Luonnossa hevoset eivät selviä, jos ne eivät rapsuttele, ole lähekkäin ja pääse leikkimään.

Sosiaalisuus ja kaikenlainen koskettelu kuuluukin oleellisesti varsojen kehitykseen.

– Varsat leikkivät yhdessä, ja samalla leikki vahvistaa niiden luustoa. Leikin ja sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikutuksia on vaikeaa kompensoida myöhemmin, jos hevonen ei ole päässyt varsana liikkumaan ja elämään muiden varsojen kanssa – vaikka hevoselle järjestettäisiin myöhemmin tähän mahdollisuus, Rautiainen sanoo.

Tällaisen hevosen sopeuttaminen lajityypillisiin oloihin saattaa olla myöhemmin vaikeaa.

– Hevosilla, joita on pidetty paljon yksin eristettyinä muista hevosista, esiintyy paljon resursseihin liittyvää aggressiivisuutta, eivätkä niiden sosiaaliset taidot ole usein kovinkaan hyvät.

Hevosille, joille ei pystytä järjestämään tarhaamista yhdessä, Rautiainen suosittelee muita vaihtoehtoja, joissa hevoset pääsevät kosketuksiin toisten hevosten kanssa.

– Esimerkiksi Sveitsissä Swiss National Stud (HNS) -nimisessä kansallisessa hevoskeskuksessa on kokeiltu puolisosiaalisia karsinoita, eli karsinoita, joissa on katosta lattiaan saakka kulkevat kalterit. Kaltereiden välissä on riittävän suuri rako, jotta orit pääsevät haistelemaan ja rapsuttelemaan toisiaan. Tällaiset karsinat toimisivat varmasti monella tallilla Suomessakin.

Toinen vaihtoehto olisi käyttää karsinoita, joiden yläosat ovat avoimia.

– Tällaiset karsinat toimivat, jos hevoset on totutettu isoissa tarhoissa tai laitumella toisiinsa. Jos taas uudenlaisia karsinoita ei ole mahdollista rakentaa eikä tilaa riitä isojen tarhojen rakentamiselle, hevosille voitaisiin rakentaa esimerkiksi virikkeellinen, suuri leikkiaitaus, jossa toisilleen tutut hevoset pääsisivät edes välillä viettämään aikaa yhdessä, Rautiainen sanoo.

Hän painottaa, että fyysisen kosketuksen mahdollistaminen vuoden ympäri olisi hevosille tärkeää.

– Tutkimusten mukaan esimerkiksi kesälaitumen hyvät ja positiiviset vaikutukset häviävät muutamissa viikoissa. Jos hevonen pääsee laitumelle toisten hevosten seuraan vain pieneksi osaksi vuodesta, se on luultavasti suurimman osan vuodesta varsin stressaantuneessa tilassa. Stressi taas aiheuttaa hevosille monenlaisia ongelmia, psyykkisten ongelmien lisäksi esimerkiksi vatsahaavaa.

Jos hevonen tarhaa lähinnä yksin pienessä tarhassa, hevosen liikkumisentarve voi patoutua. Moni yrittää kompensoida hevosen tätä tarvetta päästämällä hevosen juoksemaan hetkeksi maneesiin vapaaksi.

Rautiainen huomauttaa, että hevonen, joka ei ole päässyt liikkumaan riittävästi tarhassa, on kuitenkin voinut kerätä paljonkin patoutunutta energiaa. Maneesiin vapaaksi päästessään hevonen saattaa juosta kovaakin.

– Kaikenlainen liike tekee hyvää, mutta hevonen tarvitsisi paljon pidempikestoista, rauhallisempaa liikuntaa, hän sanoo.

Jos hevonen ei pääse liikkumaan riittävästi omaan tahtiin, se saattaa muuttua joko rauhattomaksi tai monessa tapauksessa korostetun ylirauhalliseksi, jopa apaattiseksi.

– Tällaisia apaattisia hevosia on paljon. Virikkeellinen arki vaikuttaa myös paljon siihen, miten hevonen toimii ihmisen kanssa. Jos ihminen haluaa, että hevonen on terveellä tavalla innostunut ja motivoitunut toimimaan ihmisen kanssa, se tarvitsee hyvät ja tyydyttävät elinolot. Pelkkä katto pään päällä ei tähän riitä, Rautiainen huomauttaa.

Rautiaisen mielestä hevosen tarhan tulisi olla kooltaan ison ratsastusmaneesin kokoinen, eli reilun 20 x 60 metrin kokoinen alue. Tällaisessa tilassa hevonen mahtuisi liikkumaan luonnostaan hyvin kaikissa askellajeissa, myös toisen hevosen kanssa.

Myös Euroopan komission eläinten hyvinvoinnin työryhmä on suositellut hevosten tarhojen minimikooksi suurin piirtein samankokoista tilaa.

Komission työryhmä ehdottaa hevosten hyvinvointia käsittelevässä raportissaan (Guide to good animal welfare practice for the keeping, care, training and use of horses) hevosen tarhan vähimmäiskooksi noin 800 neliömetrin (noin 20 x 40 metrin kokoista) tilaa. Raportin mukaan tarhassa tulisi olla vähintään 200 neliömetriä yhtä hevosta kohden.

– Tällöin hevonen pystyisi kiihdyttämään ja jarruttamaan turvallisesti, ja esimerkiksi jännevammojen mahdollisuus vähenisi. Myös konfliktien määrä vähenee, kun tilaa on enemmän. Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa tutkittiin ryhmässä olevia hevosia ja tarhan kokoa. Tutkimuksessa havaittiin, että kun tarhan koko oli 331 neliömetriä hevosta kohden tai enemmän, konfliktien määrä väheni huomattavasti. 331 neliötä ei ole paljon, mutta se on pienempää tarhaa toki parempi, Rautiainen sanoo.

Uudessa eläinten hyvinvointilaissa ei määritellä hevosten tarhoille minimikokoa, saati aikaa, jonka hevosen tulisi minimissään päästä tarhaamaan. Suomalaisilla talleilla hevoset pääsevät pääsääntöisesti tarhaamaan ulos päivittäin ainakin muutamiksi tunneiksi. Poikkeuksiakin toki löytyy. Osalla talleista hevoset tarhaavat isoilla laitumilla yli 12 tuntia vuorokaudessa, osalla taas vain pari tuntia päivässä, jos sitäkään.

Heta Rautiaisen mukaan tämänhetkinen tutkimustieto ei anna yksiselitteistä vastausta siihen, mikä olisi hevoselle sopivin minimitarhausaika.

– Eräässä tutkimuksessa jo neljän tunnin tarhausaika vähensi epänormaalia käyttäytymistä hevosilla. Mutta jos hevonen on neljä tuntia tarhassa, se viettää jopa 20 tuntia vuorokaudessa karsinassa. Vuorokauteen mahtuu tällöin hyvin paljon sisällä eristettynä seisoskelua.