Ihailtavat vahvat?
”Ei mulla tässä mitään eettistä juttua ole. En aattele, että kasvissyönnillä maailma pelastuu”, toteaa kansanedustaja Hjallis Harkimo Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen haastattelussa viime kesäkuussa. Vuonna 2018 Harkimo oli kolme viikkoa vegaanisella ruokavaliolla. Kokeilu lähti tavoitteesta saada katsojia YouTube-videoille, ja kun olo tuntui paremmalta, mies päätti jatkaa kevyemmällä linjalla. Hän ei jäänyt vegaaniksi, mutta luopui kuitenkin punaisen lihan ja broilerin syömisestä.
Poliitikkona Harkimo halusi tarttua ihmisiä kiinnostavaan aiheeseen. Mutta miksi hän halusi kiistää elämäntapamuutoksensa eettiset perusteet ja puhui vain omasta fyysisestä hyvinvoinnistaan? Ehkäpä Harkimo ei usko yksilön merkitykseen eikä edes vastuuseen moraalikysymyksissä, tai kenties hän pitää lihateollisuuteen liittyviä käytäntöjä ongelmattomina. Oli miten oli, Harkimon lausahdus oli jälleen yksi näyte siitä, miten ihmiset varovat leimautumista eläin- ja ympäristönsuojelijoiksi.
Entä jos kasvissyönnin perusteena ovat nuo ”eettiset jutut” – eläinten, ympäristön ja ilmaston suojeluun liittyvät toiveet ja ajatukset? Yllättävän usein siinä nähdään jotakin tekopyhää, tiukkapipoista ja ärsyttävää. Vouhotusta! Tai jos ollaan vähemmän niskakarvat pystyssä, eettisiä perusteita esittävää ihmistä pidetään toivottoman naiivina. Haihattelua!
Kukaan itsensä vakavasti ottava ihminen ei halua esiintyä niuhottavana moraalinvartijana tai hössöttävänä eläinsuojelijana. Jälkimmäisiä kutsutaan usein kukkahattutädeiksi, ja onkin mielenkiintoista, että tädit kuuluvat ihmisryhmään, johon kohdistuu rutkasti sarkastisia asenteita.
Kaikesta tasa-arvoisuuskehityksestä huolimatta arvostukset ovat yhä edelleen sukupuolittuneita. Mies saa olla empaattinen, mutta ei liikaa, muuten hän on hieman ällöttävä, naismainen. Hänen tulee olla vahva. Siksi itseään kunnioittavat miehet ovat ”eettisten juttujen” suhteen varovaisia.
Muista huolehtiminen, hoivaaminen ja elämän suojelu ovat perinteisesti kuuluneet naisten rooliin, ja harvoin sellaiset puuhat liitetään suuriin menestystarinoihin. Ihailua ja arvostusta saavat ihmiset ovat niitä, jotka ovat hankkineet itselleen vaurautta ja vaikutusvaltaa.
Siksi naiset siirtyvät yhä useammin miesten saralle. On silmiinpistävää, miten paljon mediassa esitellään ”vahvoja” naisia, joiden vahvuutta ei suinkaan ole se, että he rohkeasti puolustavat heikompiaan, esimerkiksi kaltoin kohdeltuja eläimiä.
Sankarinaiset ovat usein reippaita ja ronskeja, itsenäisiä yksinkulkijoita, jotka käyttelevät aseita ja moottoreita siinä missä miehetkin. He suhtautuvat kasvissyöntiin ironisesti tai vähintäänkin todistelevat eläinten tappamisen ja hyödyntämisen oikeutta ja ”luonnollisuutta”. Tuntuu siltä kuin he uskoisivat olevansa poikkeuksellisen itsenäisesti ja järkevästi ajattelevia sukupuolensa edustajia.
Valitettavasti tällaisen arvostuksen ansaitseminen on ihmisissä yleistä ja istuu lujassa. ”Vahvoja” arvostetaan ikään kuin ei ymmärrettäisi, että usein heitä kiinnostavat ennen kaikkea egoistiset tavoitteet ja että heidän vallankäyttöönsä voi liittyä myös väkivaltaa. Katsokaa vain naapurimaatamme, jonka johtaja on esiintynyt voimallisena erämiehenä, metsästäjänä ja kalastajana. Eläin- ja luonnonsuojelu eivät kuulu hänen meriitteihinsä – tai synteihinsä, jos niin päin ajattelee – eikä häntä voi ainakaan kukkahattutädiksi pilkata.
Aura Koivisto on kirjailija, joka kirjoituksissaan pohtii muiden lajien elämää ja toivoo, että maailmaa parannettaessa otettaisiin huomioon muutkin eläimet kuin me ihmiset.
