Pelottaako luonto? Luonnon ja ihmisen kohtaamiseen tarvitaan tunnetaitoja
Veneilijä tuhosi rauhoitettujen valkoposkihanhien pesiä. Valkoposkihanhia potkitaan ja niiden päälle kaadetaan kuumaa kahvia Helsingissä. Nainen usutti koiransa syömään valkoposkihanhien poikasia. Siinä muutamia lehtiotsikoita, joissa valkoposkihanhista on kirjoitettu mediassa parin viime vuoden aikana.
Tuorein otsikko on viime kesältä. Tällöin Helsingin Sanomat uutisoi, miten päihtynyt koiranomistaja oli usuttanut koiransa surmaamaan hanhia Suomenlinnassa. Tilanne huomattiin, kun ohi kulkenut luontokuvaaja päätyi todistamaan näkyä.
Monesti vastaavat tapaukset jäävät huomioimatta, eikä poliisikaan aina ratko luonnonvaraisiin eläimiin kohdistuneita rikoksia.
Esimerkiksi Helsingissä vuonna 2019 tapahtuneessa tapauksessa epäillyt olivat toistuvasti kivittäneet valkoposkihanhia ja osuneet kivillä hanhiin ja joutseneen. Poliisi päätti tutkinnan ilmeisen vähäisenä ja antoi toiselle epäillylle huomautuksen. Toisen epäillyn henkilöllisyyttä poliisi ei edes selvittänyt.
Valkoposkihanhet – ja monet muut eläimet susista kyykäärmeisiin – herättävät meissä suuria tunteita. Mistä se johtuu? Mikä tekee yhdestä eläinlajista joidenkin mielestä niin ärsyttävän, että osa ihmisistä päätyy jopa kiduttamaan eläintä?
Sosiaalipsykologi Leena Koivulan mukaan taustalla voi olla monia syitä. Usein negatiivisten tunteiden, kuten vihan tai inhon takaa voi löytyä pelkoa. Kuitenkaan tyhjentävää vastausta siihen, miksi osa ihmisistä päätyy kivittämään hanhia tai tekemään muita pahoja tekoja eläimiä kohtaan, on vaikeampi löytää.
– Syitä on paljon ja ne voivat liittyä muun muassa henkilöhistoriaan, persoonallisuuteen, tunne-elämään, tilannekohtaisiin asioihin sekä siihen, miten ihmiset toimivat ryhmässä. Syiden pohtimista tärkeämpää on, että puutumme rohkeasti ja oma-aloitteisesti tilanteisiin, kun huomaamme ikävää käytöstä, Koivula sanoo.
Yhteisellä planeetalla
Koivula on toiminut tänä vuonna SEYn Eläinten viikon oppimateriaalien asiantuntijana. Hän muistuttaa, että meillä olisi ylipäätään paljon kehitettävää siinä, että sietäisimme paremmin muita eläinlajeja ja niiden elintapoja.
– Emme usein edes huomaa ihmisten maahan heittämiä tupakantumppeja tai vuosien maatumisaikaa vaativaa purkkaa. Molempia on pitkin teitä, puistoja ja tienvarsia. Samaan aikaan saatamme kokea suurta iljetystä löytäessämme nokareen linnunkakkaa omasta kengänpohjasta.
Koivulan mukaan ihmisten ja muiden eläinten yhteiseloa helpottaisi huomattavasti, jos hyväksyisimme sen, ettei maapallo ole vain ihmistä varten.
– Muille lajeille täytyisi oppia antamaan tilaa, hän sanoo.
Eläinten herättämien negatiivisten tunteiden takaa voi löytyä pelkoa.
Korkeasaaren asiakas kohtaa eläintarhan eläimiä – ja villieläimiä
Ihmisten ja muiden eläinten hankalaksi äitynyt yhteiselo on huomattu myös Korkeasaaren eläintarhassa: aiempina vuosina kasvanut valkoposkihanhikanta on aiheuttanut närää asiakkaiden keskuudessa. Eläintarha onkin panostanut viime vuosina valkoposkihanhien kohtaamiseen yhä enenemässä määrin.
Korkeasaaren kuraattori Ville Vepsäläisen mukaan Korkeasaaressa pesii vuosittain 150–200 valkoposkihanhiparia. Hanhet saapuvat saarelle maalis-huhtikuussa, joten kesäisin eläintarhassa vierailevat asiakkaat kohtaavat suurella todennäköisyydellä paitsi eläintarhan eläimiä myös valkoposkihanhia.
– Olemme panostaneet henkilöresursseihin ja siihen, miten asiakkaat ohjataan kohtaamaan hanhet. Hanhille on muun muassa rajattu alueita, joissa niiden on turvallista pesiä sopivan matkan päässä kulkureiteistä, hän kertoo.
Korkeasaaressa toimii myös erillinen hanhitiimi. Sen tehtävänä on muun muassa kartoittaa hanhien pesät sekä neuvoa ja valistaa asiakkaita hanhien kohtaamisessa.
Asiakkaiden saama ohjeistus alkaa jo lipunmyynnissä. Kartassa kerrotaan muun muassa hanhen käyttäytymisestä ja neuvotaan pitämään hanhiin etäisyyttä.
Vepsäläisen mukaan ohjeistuksesta on ollut selvää apua.
– Sekä me että asiakkaat olemme oppineet pärjäämään entistä paremmin hanhien kanssa, hän sanoo.
Tyhjentävää vastausta siihen, miksi jotkin eläimet ärsyttävät osaa ihmisistä hyvin paljon, on vaikea löytää. Kuva: Sini-Meri Iivari/Pixabay
Tuore tulokaslaji
Ensimmäiset valkoposkihanhet pesivät Suomessa 1980-luvulla, ja hanhikanta alkoi runsastua 1990-luvulla. Määrä kasvoi vielä 2010-luvun alkupuolelle saakka, mutta viime vuosina valkoposkihanhikanta on pysynyt Vepsäläisen mukaan melko vakaana. Valkoposkihanhi on silti lajina monelle melko tuntematon.
– Monelta tuntuu menevän sekaisin se, että kyseessä ei ole vieraslaji, eli ihmisen tänne tuoma laji, vaan valkoposkihanhi on tulokaslaji. On myös hyvä tiedostaa, että syksyisin Itä-Suomen pelloilla viihtyvä valkoposkihanhipopulaatio on pääsääntöisesti eri kuin tämä Itämerellä pesivä populaatio. Maan itäisissä osissa pelloille kokoontuvat linnut pysähtyvät pelloilla muuttomatkan varrella Venäjältä talvehtimisalueilleen, ne eivät pesi täällä, Vepsäläinen selventää.
Vepsäläisen mukaan suurin osa Korkeasaaressa asuvista hanhista väistää ihmistä. Pulmia aiheuttaa pieni osa koiraista, jotka voivat kesäisin puolustaa hautovaa naarasta aggressiivisesti.
– Meillä huolena on ollut muun muassa se, että hanhia pelästyessään ihmiset voivat loukata ja satuttaa itsensä. Ja toki on ymmärrettävää, että jos kompuroi ja vaikka puhelin rikkoutuu, se harmittaa. Moni kävelee nenä kiinni kännykässä eikä havainnoi ympäristöä, ja etenkin tällaisessa tilanteessa on vaarana, että ajautuu vahingossa liian lähelle hanhia.
Korkeasaarella on ollut useamman vuoden ajan ELY-keskuksen poikkeuslupa pesien siirtämiseen kulkureiteiltä, ja jos muita keinoja ei ole käytettävissä, sallii lupa myös pesien poistamisen.
– Parhaimmillaan on riittänyt, että pesää on siirretty muutaman metrin verran. Hanhillekin on stressaavaa, jos ne joutuvat olemaan eläintarhan kävijöiden takia koko ajan hälytystilassa, Vepsäläinen kertoo.
Luonnonvaraista eläintä voi ohjata, muttei poistaa
Vepsäläisen mukaan eläintarhan tekemät toimenpiteet ovat toimineet, ja haastavia kohtaamisia hanhien kanssa tapahtuu koko ajan vähemmän.
– Suurin osa asiakkaista pystyy onneksi suhtautumaan hanhiin neutraalisti.
Kaikki eläintarhan kävijät eivät ole silti yhtä myötämielisiä. Osa asiakkaista antaa hyvinkin negatiivista palautetta ja ärsyyntyy siitä, että hanhista pidetään huolta eikä niitä esimerkiksi poisteta saarelta.
– Osan asiakkaista on vaikea ymmärtää, että kyse on suojelluista lajeista ja luonnonvaraisista eläimistä. Voimme kyllä ohjata niitä, mutta emme voi poistaa hanhia saarelta. Se olisi järjetöntäkin, sillä saaristo on täynnä hanhia.
Aika ajoin eläintarhassakin tunteet kuumenevat liikaa. Vepsäläisen mukaan menneinä vuosina hanhia on niin potkittu kuin kivitettykin.
– Ne ovat onneksi ääritapauksia, eikä niitä ole tapahtunut viime aikoina. Tekijät ovat olleet aikuisia ihmisiä, ja he ovat saaneet porttikiellon, mikäli olemme saaneet heidät kiinni. On vaikea käsittää, että joku haluaa ostaa lipun eläintarhaan katsomaan eläimiä – ja sitten rääkkää alueella asuvia eläimiä, Vepsäläinen pohtii.
Eläinten herättämät tunteet tarttuvat erityisen vahvasti vanhemmilta lapsiin.
Yhteiseloa kaupunkiluonnon kanssa
Moni kaupunkilainen tuntuu ainakin lehtijuttujen mukaan toivovan, ettei hanhia tarvitsisi kohdata kaupungissa lainkaan – ei eläintarhassa tai missään muuallakaan. Voisiko Korkeasaaren hyväksi havaitsemia keinoja hyödyntää myös kaupunkien puistoalueilla?
Vepsäläisen mukaan suurimmaksi osaksi ei.
– Me olemme saaressa, ja täällä naaras hautoo pesässä, ja koiras puolustaa naaraslintua. Loppukesällä linnut lähtevät saaristosta liikkeelle, ja ne siirtyvät nurmikko- ja puistoalueille. Hanhille voi yrittää toki rajata alueita, mutta jos ne eivät enää pesi, ne oppivat aika nopeasti kiertämään ihmisen rakentamat esteet. Toisaalta hanhilla ei ole aggressiivisuudellekaan enää silloin tarvetta: Tässä vaiheessa vuotta poikaset ovat jo kasvaneet isoiksi ja lentokykyisiksi, eikä vanhemmilla ole enää samanlaista tarvetta puolustaa niitä, Vepsäläinen kertoo.
Vepsäläisen mukaan hanhien läsnäolo olisi hyvä oppia hyväksymään. Esimerkiksi hanhenkakkakeskustelua hän pitää suhteettomana. Kaupungissakin on kaupunkiluontoa, ja sen kanssa täytyisi osata elää.
– On ollut huolestuttavaa seurata, miten negatiiviseen sävyyn hanhista kirjoitetaan mediassakin. Hanhista puhuttaessa puhutaan lähes aina ongelmista, eli siitä, miten hanhet kakkaavat ja sotkevat, ei siitä, että suurin osa kaupungeissa asuvista hanhista ei aiheuta kenellekään haittaa, hän sanoo.
Hanhiviha voi kummuta pelosta
Herättivät hanhet sitten mitä tunteita tahansa, sosiaalipsykologi Leena Koivula muistuttaa, että tunteisiin on aina joku syy.
– Tunteet kertovat meille, mistä löydämme turvaa ja toisaalta myös siitä, missä koemme vaaraa. Tunteiden avulla teemme päätelmiä siitä, mitä ympärillämme tapahtuu. Ilman tunteiden apua elämä olisi vaikeaa, Koivula selventää.
Syy hanhivihaan voi johtua esimerkiksi siitä, että hanhet pelottavat. Monien vaikeiksi koettujen tunteiden, esimerkiksi vihan ja inhon, taustalla saattaa olla pelko.
– Joskus tunteet ohjaavat meitä vääriin arvioihin tai sivistymättömään käyttäytymiseen. Hallitsematon pelko esimerkiksi valkoposkihanhia tai susia kohtaan saattaa näyttäytyä vihana ja inhona. On täysin normaalia pelätä, mutta on eri asia, miten tunteensa kanssa toimii. Jos pelko aiheuttaa aggressiivisuutta ja vahingollista käyttäytymistä eläimiä kohtaan, olisi hyvä pysähtyä, Koivula sanoo.
Pelko sinänsä on normaali ja inhimillinen tunnetila, ja Koivula huomauttaakin, ettei pelossa itsessään ole mitään vikaa. Pelosta ei tarvitse päästä eroon, ja myös eläinrakas ihminen voi pelätä.
– Tunteet ovat keino oppia tuntemaan itseämme lisää ja oppia siitä, mikä meille on tärkeää, mikä jännittävää ja mikä ikävää. Tunteet ovat viestejä ympäristön ja itsemme välillä. Pelon tunne ei kuitenkaan saisi alkaa rajoittaa elämää, eikä siitä saisi aiheutua vahinkoa muille eläville.
Pelkoa on Koivulan mukaan joskus vaikea tunnistaa etenkin itsessään.
– Mitä paremmin ja monipuolisemmin tunteita itsessään tunnistaa, sitä helpompaa niiden kanssa on elää.
Empatian kokeminen helpottuu, kun hankkii tietoa pelottavalta tuntuvasta eläimestä.
Pelko voi periytyä
Joskus pelko on myös perittyä tai opittua. Jos saduista tai lehtiotsikoista lukee toistuvasti, miten esimerkiksi susia täytyy pelätä, on luonnollista, että saatamme pelätä aikuisenakin satukirjojen isoa pahaa sutta.
Valitettavan usein pelon taustalla on myös tietämättömyyttä.
– Harva on nähnyt esimerkiksi susia montaa kertaa läheltä tai saanut seurata niiden elämää, ja harva tietää susista ja niiden elintavoista oikeasti kovinkaan paljon. Pelko onkin usein ympäristön esimerkistä omaksuttua, hän sanoo.
Pelkoa voi Koivulan pyrkiä vähentämään kotikonstein. Pelkoa voi esimerkiksi rationalisoida, ja tiedon hankkiminen eläimestä ja sen käyttäytymisestä voi auttaa.
– Susipelkoa voi helpottaa jo sen tiedostaminen, että susi on tappanut Suomessa ihmisen viimeksi 1800-luvulla, jos silloinkaan, Koivula huomauttaa.
Pelosta ei tarvitse päästä eroon, ja myös eläinrakas ihminen voi pelätä. Kuva: Annette Mayer/Pixabay
Tieto vähentää pelkoa
Rationalisoinnin lisäksi itseään voi altistaa pelkoa aiheuttaville eläimille vähän kerrallaan, esimerkiksi katsomalla kuvia tai rauhallisia videoita pelottavaksi koetusta eläimestä.
– Sen jälkeen voi pyrkiä mahdollisuuksien mukaan havainnoimaan kyseistä eläintä sopivan välimatkan päästä. Rohkeutta on kuitenkin tärkeä kasvattaa riittävän rauhalliseen tahtiin ja edetä pienin askelin, Koivula sanoo.
Koivulan mukaan myös pelottavaksi koetun eläimen elintapoihin tutustuminen esimerkiksi laadukasta kirjallisuutta lukemalla voi auttaa.
– Lukiessa voi pohtia mitä yhteistä itsellä ja kyseisellä eläimellä on. Pidämme yleensä niistä, joiden kanssa koemme samanlaisuutta, hän lisää.
Sosiaalipsykologi Leena Koivulan mukaan eläimiä kohtaan tuntemamme tunteet – niin positiiviset kuin negatiivisetkin – kumpuavat monesti aikaisemmista kokemuksistamme. Tämän tiedostaminen voi auttaa ikävien tunteiden kohtaamisessa.
– Jos pelkäämme esimerkiksi hämähäkkiä, voimme pohtia, tapammeko sen pikaisesti vai jäämmekö tarkkailemaan hämähäkkiä kauempaa ja toteamme, että hämähäkki aiheuttaa nyt pelkoa ja sydämen tykytystä. Kun on hetken aikaa rauhoittunut, saattaa pystyä jo ajattelemaan, että pelko taitaa olla turhaa, koska Suomessa ei ole myrkyllisiä hämähäkkejä. Tämän jälkeen on helpompi valita, miten hämähäkin kohdatessa kannattaa toimia, Koivula kertoo.
Negatiivinenkaan tunne ei siis itsessään ei siis ole huono asia, vaan se kertoo meille ympäristöstämme ja itsestämme.
– Tärkeää on se, mitä teemme jonkin tunteen aktivoituessa, hän sanoo.
Tunteet myös tarttuvat ja voimustuvat joukossa, ja erityisen vahvasti ne tarttuvat vanhemmilta lapsiin.
– Jos lapsen vanhempi pelkää esimerkiksi mehiläisiä ja juoksee niitä kiljuen karkuun, on hyvin todennäköistä, että myös lapsi alkaa käyttäytyä samoin. Lapsi ottaa mallia vanhemmastaan ja oppii, että mehiläiset ovat pelottavia. Vaikka lapsi kasvaessaan saisikin tietoa siitä, että tosiasiassa mehiläiset eivät ole vaaraksi ihmiselle, on pelosta joskus vaikea päästä irti. Harjoittelulla se kuitenkin onnistuu, Koivula kertoo.
Miten voimme sitten opetella suhtautumaan pelottavilta tuntuviin eläimiin uteliaasti ja empaattisesti? Koivula neuvoo etsimään tietoa ja harjoittelemaan.
– Eläimen käyttäytymisestä voi hankkia tietoa. Oppimalla lisää toisen yksilön elämästä, kyvyistä ja taidoista, on empatian kokeminen helpompaa.
Lopulta luontoa voi alkaa tarkkailla sillä silmällä, näkyykö luonnossa pelkoa aiheuttavia eläimiä – ja seuraamalla niiden käyttäytymistä kauempaa.
– Kun tätä on tehnyt riittävän pitkään, ja huomannut eläimen olevan vaaraton, käy todennäköisesti niin, että se ei enää herätä sen kummempia tunteita. Saattaa käydä jopa niin, että uteliaisuus kyseistä eläinlajia kohtaan kasvaa, ja se muuttuukin kiinnostaviksi. Lopulta eläin saattaa herättää itsessä myönteisiä tunteita, Koivula kertoo.
Harjoitusta voi Koivulan mukaan jatkaa ja vaikeuttaa pohtimalla esimerkiksi sitä, mitä samanlaisuuksia onnistuu löytämään eläimestä ja itsestään.
– Voi pohtia esimerkiksi sitä, liikkuuko eläin mieluiten yksin vai porukassa, onko se liikkeellä aamulla vai illalla, viihtyykö eläin auringossa vai varjossa tai millaisia erityistaitoja sillä on. Samankaltaisuuden havaitseminen voi lisätä ymmärrystä ja kasvattaa myönteisiä tunteita, Koivula sanoo.
