Arvostelut

Kirja-arvostelu: Hylkeet Suomen luonnossa

30.09.2022 Sonja Blom 3 min
30.09.2022 Sonja Blom 3 min

Hylkeet Suomen luonnossa

Antti Halkka. Otava 2022.

Vedessä elävät nisäkkäät ovat nousseet ihmisten mieliin erityisellä tavalla viime kuukausina. Meillä Suomessa herätti ihmetystä ja empatiaa Stena-mursu, joka päätyi Uudenmaan rannikolle ja lopulta kotkalaiselle kotipihalle. Norjassa samoihin aikoihin seurattiin Freyaksi nimettyä mursua. Ranskan Seine-joessa on uinut tänä vuonna ainakin miekkavalas ja maitovalas. Kaikkien näiden eläinten matka on päättynyt kuolemaan.

Samojen eläinten kohtalot pyörivät mielessä lukiessa Antti Halkan Hylkeet Suomen luonnossa -tietokirjaa. Teos esittelee Suomen ja Itämeren alueella asuvat hyljelajit – norpan, hallin ja kirjohylkeen – sekä täällä aiemmin viihtyneen grönlanninhylkeen, samoin kuin ainoan alueella elävän valaslajin, pyöriäisen.

Kirjasta välittyy sekä syvä tietämys että intohimo hylkeitä kohtaan. Se on rakennettu äärimmäisen lukijaystävällisesti. Tieteellinen ja historiallinen tieto ovat tasapainossa ja tukevat toisiaan. Parhaimmillaan tietokirja laajentaa omaa tietämystä ja auttaa sijoittamaan käsitellyn aiheen sekä historian että oman elämän konteksteihin. Tässä kirja onnistuu erinomaisesti. Kirjan luettuani tiedän enemmän niin hylkeiden pitkät sukellukset mahdollistavasta fysiologiasta kuin siitä, miten merkittävä rooli hylkeenrasvalla on ollut asutusten valaisemisessa läpi vuosituhansien.

Kirja kertoo, miten merinisäkkäiden ainutlaatuisuus tulee esiin niiden kiehtovan syntyhistorian kautta. Merinisäkkäät ovat periytyneet maalla eläneistä nisäkkäistä. Valaat, pyöriäiset ja hylkeet ovat polveutuneet nelijalkaisesta 50 000 vuotta sitten maalla eläneestä Pakicetus-nimisestä, koiraa muistuttavasta sorkkaeläimestä. On uskomatonta ajatella, että niin toismaailmalliselta vaikuttava eläin kuin vaikkapa sinivalas on evoluution kautta muotoutunut tästä koiramaisesta kantaemosta.

Hylje ei ole ensimmäinen eläin, joka tulee mieleen, kun ajattelee Suomen luonnon lajistoa. Kirja kuitenkin piirtää kiehtovan historiikin hylkeen ja ihmisen rinnakkaiselosta maassamme. Kuten monien muidenkin eläinten, myös hylkeiden pyynti ja niistä pyyntipalkkion maksaminen on ollut arkipäivää jopa alle sata vuotta sitten. Hylkeet haluttiin hävittää kokonaan sillä perusteella, että ne haittasivat kalastusta: söivät saalista ja rikkoivat verkkoja.

Onneksi nykyaikana ajatus on alkanut kääntyä päinvastaiseen suuntaan. Hylkeitä ja muita merinisäkkäitä hukkuu verkkoihin tai kuolee muulla tapaa ihmisen toimesta päivittäin. Esimerkiksi pyöriäinen on Itämeren ainoa äärimmäisen uhanalainen nisäkäs, ja sen yleisin kuolinsyy on pyyntivälineisiin kiinnijääminen. Jotta pyöriäiskanta toipuisi, täytyisi pyydyskuolemista päästä täysin eroon. Niin pitkään, kun verkkoja edelleen käytetään kalastuksessa, tämä ei kuitenkaan ole mahdollista.

On paljon, mitä emme merinisäkkäistä vielä tiedä – tai olemme vasta oppimassa. Emme tiedä esimerkiksi sitä, miksi kesällä median seuraamat yksilöt ovat poikenneet normaaleilta uintireiteiltään ja päätyneet niin lähelle ihmisasutusta.

Yritämme kuitenkin koko ajan oppia lisää. Esimerkiksi valaiden ja delfiinien kieliä on yritetty tutkia vuosikausia, ja viime vuonna aloitettiin laajin tähän mennessä tehty tekoälyyn perustuva projekti. Siinä pyritään tulkitsemaan tekoälyn avulla valaiden käyttämää kieltä. Turun yliopistossa taas tutkitaan ihmisen ja itämerenpyöriäisen suhdetta.

Omassa arjessa voi oppia lisää minkä tahansa eläinlajin elämästä tutustumalla eläimestä kertovaan tietoon. Antti Halkan inspiroiva teos opettaa paljon uutta Suomen merinisäkkäiden elämästä. Kirja tarjoaa tunnelmallista ja ajattelua rikastuttavaa lukemista meistä jokaiselle, iästä tai tietopohjasta riippumatta.

Skip to content