Kirja-arvostelu: Esseitä eläimistä

Esseitä eläimistä

Elisa Aaltola. Into Kustannus 2022.

”Jos ihminen kysyisi itseltään: ”Haluanko tuhota vai tukea?” hän vastaisi—”

Näin kysytään filosofi Elisa Aaltolan esseeteoksessa Esseitä eläimistä. Jos pitäisi nimetä yksi asia mitä kyseinen kirja tekee, se kysyy ja saa kysymään kysymyksiä. Varsinkin sellaisia, jotka pakottavat katsomaan rajoittuneen inhimillisen näkökulman ulkopuolelle.

Eettisen toiminnan ytimessä on kysyminen. Sen kyseenalaistaminen, miten toimimme ja miksi. Toimiaksemme oikein tulee meidän tietää mitä tarkoittaa toimia väärin. Epäoikeudenmukaisessa ja muutenkin epätäydellisessä maailmassa ei ole tärkeintä osata heti toimia oikein, vaan pysyä avoimena muuttuvalle ja muutettavalle maailmalle. Yksi tärkeimmistä välineistämme osallistua muutokseen on oma ajattelumme.

Teos lähtee sellaisesta ajattelusta, josta vielä nykyään ihmisen ajattelu harvemmin lähtee: ei-ihmiskeskeisyydestä, monilajisen empatian näkökulmasta, spesismin vastustuksesta. Asiat esitetään niin selkeästi ja hyvin perustellusti, että lukiessa alkaa tuntua entistä absurdimmalta, että edelleen suurin osa ihmisistä hyväksyy toislajisten jatkuvan sorron.

Kirjan näkökulmat tuntuvat samaan aikaan radikaaleilta mutta neutraaleilta. Radikaaleilta, koska meitä ympäröivä kulttuuri ruokkii kirjalle vastakkaista ajattelumaailmaa. Sellaista, jossa eläimet ovat ruokaa ja hyödykkeitä. Neutraaleilta, koska se miten asiat esitetään, tuntuu yksinkertaisesti todelta. Eläimet ovat yksilöitä, joita tulee kunnioittaa siinä missä ihmisyksilöitäkin. Tämä on sen totuuden ytimessä, joka lukiessa kirkastuu hetki hetkeltä enemmän.

Ihminen on aina kertonut tarinoita. Lajillemme on tyypillistä välittää tietoa sanallisessa muodossa. Kertomukset näyttävät meille tapahtumia, joita emme ole henkilökohtaisesti kokemassa. Silti voimme tuntea kokevamme ne. Kun luen Aaltolan kuvittelemia ja kuvailemia kuvauksia eri eläinten maailmoista ja tunteista, koen muistutuksen siitä, kuinka aivoni ja kehoni ovat jo valmiiksi kyvykkäitä asettumaan toisen asemaan. Minun ei tarvitse edes pinnistellä ymmärtääkseni, että myös jokaisella toislajisella on oma elämänsä, jota hän elää ja haluaa elää. Tämän elämän riistäminen tai rajoittaminen on aina satuttavaa.

Eläinten lisäksi kirjassa on kyse tunteista. Niin ihmisten kuin toislajisten. Miltä tuntuu olla karhu, joka tallustelee sammalikolla ilmaa haistellen? Miltä tuntuu olla kapinen kettu, jonka sietämätön kutina uuvuttaa? Miltä tuntuu samaistua eläinten tuskaan ja haluta auttaa heitä, kun niin monet muut ympärillä toimivat kuin tätä tuskaa ei olisikaan, vaikka se on niin läsnä olevaa, jatkuvaa, toivotonta — ja usein olisi juuri meistä ihmisistä kiinni saada se pysähtymään.

Kirja on samalla kertomus yhden ihmisen mielen toiminnasta ja terveydestä läpi elämän, ja siitä miten muiden ihmisten asenteet, ajattelu ja toiminta voivat siihen vaikuttaa. Tällainen diskurssi on ollut eläinoikeus ja -suojelukentällä melko vaillinaista. Koska ollaan puhumassa heidän puolestaan, jotka eivät voi itseään puolustaa, jäävät omat tunteet ja kokemukset helposti paitsioon. Elämme kulttuurissa, jossa tunteet on pitkään asetettu järjen kanssa vastakkain, ja ”tunteista puhumista” teorian, jopa etiikan yhteydessä, on väheksytty. Tämän takia myös Aaltolan omien tunteiden ja kokemusten kuvaus filosofisen pohdinnan lomassa on tärkeä poliittinen teko.

Aaltolan kaltaiset toimijat ovat täällä pitämässä huolen siitä, että toislajisten sekä heihin liittyvien vääryyksien ymmärtäminen jatkaa leviämistään laajemmalle, samoin kuin tästä ymmärryksestä kumpuava muutoskin. Muutos, jonka seurauksena yhä useampi valitsee tuhoamisen sijasta tukea.