Näkökulma

Kun ihminen sekaantuu liikaa luontoon, sairastuu sekä luonto että ihminen

Olennaisinta ei ehkä olekaan tietää, mistä eläimestä koronavirus, apinarokko tai muu zoonoosi on ihmiseen siirtynyt. Tärkeämpää on se, että zoonoosien leviäminen on usein ihmisen toiminnan seurausta, SEYn luonnonvaraisten eläinten asiantuntija Sonja Blom kirjoittaa.
01.06.2022 Sonja Blom 3 min
Apinarokko on nostanut zoonoosit uudelleen keskusteluun. Kuva: Gerrit Bril / Pixabay
Olennaisinta ei ehkä olekaan tietää, mistä eläimestä koronavirus, apinarokko tai muu zoonoosi on ihmiseen siirtynyt. Tärkeämpää on se, että zoonoosien leviäminen on usein ihmisen toiminnan seurausta, SEYn luonnonvaraisten eläinten asiantuntija Sonja Blom kirjoittaa.
01.06.2022 Sonja Blom 3 min

HS ja Iltalehti uutisoivat toukokuussa apinarokko-tapauksista. Jutun julkaisuhetkellä tapauksia on havaittu muun muassa useissa Euroopan maissa ja Pohjois-Amerikassa.

Apinarokko on Länsi- ja Keski-Afrikassa tavattava virus, joka on sukua isorokkoa aiheuttaneelle virukselle. Myös taudinkuva on samantyyppinen: Siihen kuuluu rakkulainen ihottuma sekä kuume, päänsärky, vilunväristykset ja turvonneet imusolmukkeet. Apinarokko on zoonoosi, eli tauti voi tarttua eläimestä toiseen, myös ihmisiin, ja ihmisistä eläimiin. Virus löydettiin nimensä mukaisesti vuonna 1958 apinoista. Tällä hetkellä sen yleisimpiä kantajia luonnossa ovat oletettavasti jyrsijät.

Helsingin Sanomien mukaan asiantuntijat ovat sanoneet, että koronaviruksen kaltaista pandemiaa on tässä vaiheessa turha pelätä, sillä apinarokko leviää läheisissä kontakteissa, eikä sen siirtyminen ihmisestä toiseen ei ole kovin yleistä. Apinarokkotapaukset kuitenkin nostavat uudelleen esiin zoonoosit.

Viimeistään COVID-19 pandemia nosti keskustelun zoonooseista koko kansan tietoisuuteen. Vaikka koronaviruksen alkuperä herättää edelleen kysymyksiä, useat asiantuntijat ovat esittäneet teoriansa siitä, että koronavirus on zoonoosi, ja sen alkuperäinen kantaja on ollut jokin muu eläin kuin ihminen.

Lopulta olennaisinta ei ehkä olekaan tietää, mistä eläimestä koronavirus, apinarokko tai muu zoonoosi on ihmiseen siirtynyt. Tärkeämpää on se, että zoonoosien leviäminen on usein ihmisen toiminnan seurausta – jo ennen taudin siirtymistä ihmiseen.

Zoonoosit liittyvät olennaisesti myös tuotantoeläimiin, mutta tässä tekstissä käsittelen niitä ainoastaan ihmisen luontoon ja luonnoneläimiin puuttumisen näkökulmasta.

Ihmisen maailmankuva on hyvin antroposentrinen eli ihmiskeskeinen.

Miksi kiinnostumme taudeista vasta silloin, kun ne tarttuvat ihmiseen?

Ihmisen maailmankuva on hyvin antroposentrinen eli ihmiskeskeinen. Asiat, jotka koemme tärkeinä, liittyvät useimmiten joko suoraan meihin, lajiamme edustaviin toisiin yksilöihin tai lajimme edustajien muodostamiin yhteisöihin.

Muunlajiset eläimet nähdään usein joko hyöty- tai omistussuhteen kautta. Eläimet, jotka eivät ole ihmisen näkökulmasta hyödyllisiä, jäävät pienemmälle huomiolle. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten luonnoneläinten hyvinvointi – valtava määrä mitä erilaisimpia lajeja edustava yksilöitä – on jäänyt hyvin pienelle huomiolle verrattuna sellaisiin eläimiin, joihin ihmisellä on omistussuhde.

Ihmisen toiminnalla on kuitenkin hyvin paljon vaikutusta luonnoneläinten hyvinvointiin. Aiheutamme toiminnallamme usein sellaisia olosuhteita, joista koituu luonnoneläimille harmia. Eläin saattaa sotkeutua tai jäädä jumiin ihmisen rakennelmiin. Se voi myös nielaista jonkin vierasesineen etsiessään ruokaa. Tällaisessa tapauksessa eläin harvoin selviää ilman ihmisen apua.

Lisäksi tuhoamme jatkuvasti luonnoneläinten elinympäristöjä, jolloin eläinten elintila ja pesimäpaikat vähenevät. Elintilan pienentyessä useat lajit pakotetaan huomattavasti pienemmälle alueelle, jolloin eri lajien edustamien yksilöiden kohtaamisista tulee yleisempiä. Tämä altistaa erilaisten zoonoosien leviämiselle eri lajien keskuudessa, jotka eivät välttämättä muutoin edes liikkuisi samalla alueella.

Puutumme luonnoneläinten elämään myös pyydystämällä niitä hyödykkeiksi. Yksi koronaviruksen leviämisteorioista on se, että virus olisi siirtynyt hevosenkenkäyökkö-lepakkolajista muurahaiskäpyyn. Ihmiset vangitsivat muurahaiskäpyjä luonnosta torille myytäväksi, ja näin virus mahdollisesti levisi muurahaiskävystä ihmiseen.

Piti teoria paikkaansa tai ei, se on hyvä esimerkki tapauksesta, jossa ihminen puuttuu luonnonvaraiseen eläimeen tarpeettomalla kohtaamisella, joka johtaa eläimen kärsimykseen ja lopulta kuolemaan. Eläinyksilön kärsimys on seikka, joka jätetään hyvin pienelle huomiolle keskusteltaessa esimerkiksi zoonoosien tartuntaketjuista.

Luonnoneläinten hyvinvoinnilla on suora vaikutus myös ihmisen hyvinvointiin.

Zoonoosit tarttuvat ihmisen horjuttaessa luonnon tasapainoa

Luonnoneläinten hyvinvoinnilla on suora vaikutus myös ihmisen hyvinvointiin. Siksi on jopa ironista, miten vähän kiinnitämme huomiota siihen, miten luonnoneläimiä kohtelemme.

Jaamme maailman lukemattomien muiden lajien kanssa. Jokaisella niistä on oma ravintoketjunsa, ja minkä tahansa lajin häviäminen vaikuttaa suoraan useiden muiden lajien elämään. Tästä hyvänä esimerkkinä on keskustelu siitä, että jos mehiläiset häviäisivät, eivät ihmisetkään luultavasti pärjäisi maapallolla enää pitkään. Pölyttäjät, kuten mehiläiset, pölyttävät kasveja. Ilman pölytystä kasvit eivät tuottaisi satoa – sitä samaa satoa, jota me ihmiset käytämme ravintona. Tämä on vain yksi esimerkki luonnossa olevasta ravintoketjusta, jonka häiriintymisen seuraukset ovat kuolettavia myös meille ihmisille.

Ihmisen aiheuttama lajikato liittyy suoraan myös zoonooseihin. Esimerkiksi sammakot käyttävät luontaisena ravintonaan hyönteisiä, kuten hyttysiä. Jotkin hyttyslajit kantavat yhtä levinneimmistä ja kuolettavimmista zoonooseista, malariaa. Malariaan kuolee vuosittain satoja tuhansia ihmisiä. Jos hyttysen luonnolliset viholliset, kuten sammakot, vähenevät, hyttyskannat kasvavat. Tällainen muutos on jo nyt käynnissä.

Ihmisen asutuksen leviäminen laajemmille alueille vähentää biodiversiteettiä tuhoamalla eri eläinten ja eliöiden asuintiloja. Tutkijat ovat esittäneet, että tämä lisää zoonoosien syntymisen ja leviämisen mahdollisuutta. Biodiversiteetin väheneminen johtaa yleensä siihen, että lajien määrän vähetessä muutamien lajien yksilömäärät kasvavat. Yleisimpiin näistä lajeista lukeutuvat tietyt nisäkäslajit, kuten lepakot, jyrsijät sekä useat kädelliset. Nämä lajit ovat usein sellaisia, jotka saattavat kantaa tauteja, ja nämä taudit voivat levitä myös ihmisiin.

Tärkeää on myös muistaa, että jokainen ”lajin edustaja” on myös oma eläinyksilönsä, jolla on oma elämä. Tämä elämä ei mitä luultavimmin liity eläimen näkökulmasta millään tavalla ihmiseen ennen kuin ihminen siihen puuttuu.

Sekä mehiläisistä että malariasta puhuttaessa keskiössä on ihminen ja se, kuinka lajikadosta tai taudista tulee huomionarvoinen vasta sen vaikuttaessa ihmiseen. Eikä niinkään se, että ongelman lähteenä on ihminen, joka on haitallisesti puuttunut kyseisten eläinten elinympäristöihin ja elämään.

i

Sonja Blom on biologi ja SEYn luonnonvaraisten eläinten asiantuntija.

Skip to content