Väkivallan varjo vaanii hevosalaa

Marin kokemukset ratsastuskilpailumaailmasta ovat parin vuosikymmenen takaa. Hän uskoo, ettei vastaavaa tapahdu enää ainakaan yhtä laajassa mittakaavassa. Tänä päivänä hevosten hyvinvoinnista puhutaan huomattavasti enemmän, ja silmittömään väkivaltaan puututaan herkemmin. Esimerkiksi viime kesänä Tokion olympialaisten viisiottelussa hevosta piiskanneelle Annika Schleulle ja tämän valmentajalle, samaa hevosta nyrkillä lyöneelle Kim Raisnerille satoi runsaasti kritiikkiä. Kohun myötä ratsastus päätettiin poistaa viisiottelusta Pariisin olympialaisten jälkeen.

Alkuvuodesta hevosmaailmassa kohistiin, kun saksalainen tv-kanava RTL extra julkaisi videon, jossa esteratsastuksen keskushahmo Ludger Beerbaumin ratsastamia hevosia barrataan, eli hevosta lyödään kepillä hypyn aikana etujaloille. Barrauksen tarkoituksena on saada hevonen nostamaan etujalkojaan korkeammalle. Toiminta on kiellettyä ratsastuksessa, ja Beerbaumista on tehty rikosilmoitus.

Schelun ja Beerbaumin tapauksia pitäisi mielellään maailmalta kantautuvina yksittäistapauksina. Hevosihmiset – niin kilpailijat kuin harrastajatkin – ovat kuitenkin huolissaan hevoseen kohdistuvasta väkivallasta myös meillä Suomessa. Suomalaisen hevosten hyvinvointijärjestö EEWA:n (European Equine Welfare Association) teettämän kyselykartoitukseen vastanneista 88 prosenttia toivoo, että hevosiin kohdistuvasta voimakeinojen käytöstä puhuttaisiin enemmän.

Samaan kyselyyn vastanneista 76 prosenttia koki, että hevosiin kohdistetaan liikaa voimakeinoja ja fyysisiä rankaisuja. Suomessa toteutettuun kyselyyn vastasi yli 1 300 hevosalan harrastajaa ja ammattilaista, joista kolme neljäsosaa oli hevosharrastajia ja yksi neljäsosa hevosalan ammattilaisia. Kyselyyn vastanneet olivat pääosin ratsupuolen harrastajia tai ammattilaisia.

Väkivallan kokemukset vaihtelivat silmittömästä hakkaamisesta – sellaisista tilanteista, joita Marikin oli todistanut – arkiseen väkivaltaan, kuten tarpeettomaan raipankäyttöön, huutoon ja potkimiseen. Moni vastaaja kertoi lopettaneensa ratsastuskoululla ratsastuksen siksi, ettei halunnut toimia väkivaltaisesti.

– Vastaukset antavat osviittaa siitä, että hevosiin kohdistuva väkivalta on yhä yleistä, vaikka monesti ajatellaan, että sitä tapahtui lähinnä menneinä vuosikymmeninä tai jossain kaukana maailmalla, sanoo EEWA:n hallituksen puheenjohtaja ja SEYn hevosasiantuntija Elisa Seppo.

Seppo uskoo, että syy hitaisiin muutoksiin piilee osin siinä, että uuden tiedon siirtäminen tapahtuu hitaasti ja vanhat uskomukset istuvat tiukassa.

– Kyselyynkin vastanneiden kesken oli paljon hajontaa siinä, mikä miellettiin väkivallaksi. Moni vastaaja kertoi myös oikeuttavansa voimakeinojen käytön vaaratilanteiden välttämiseksi. Se on ymmärrettävää, sillä hevonen on iso eläin. Jossain mennään kuitenkin pieleen, jos arki on täynnä sellaisia vaaratilanteita, joissa voimakeinojen käyttö on välttämätöntä ja voimakeinoista tulee päivittäisiä, hän kertoo.

Väkivallan kauhistelun sijaan Seppo toivoo hevosalalle enemmän keskustelua ja ratkaisuja. Turhan vastakkainasettelun hän toivoo jäävän taakse.

– Nämä ongelmat ovat ratkaistavissa. Tutkimustulokset näyttävät hälyttäviltä, mutta kyse ei ole siitä, että vaihtoehtoja olisi kaksi: joko hevosten hakkaaminen tai niiden päästäminen vapaaksi luontoon. Väkivallan kierteen voi katkaista pysähtymällä miettimään, miksi hevonen käyttäytyy tietyllä tavalla.

Seppo kehottaa pohtimaan, onko hevosella jokin terveysongelma, pääseekö se toteuttamaan riittävästi lajityypillisiä käyttäytymistarpeitaan ja pystyykö hevonen toteuttamaan sen, mitä siltä odotetaan.

– Lisäksi eläinlääkärin ja hevosen käyttäytymisen asiantuntijan puoleen kannattaa kääntyä matalalla kynnyksellä. Hevosen ongelmalliseksi koettua käytöstä ei tule koskaan yrittää ratkaista voimakeinoja käyttäen.

Samaa on pohtinut operanttiin oppimisteoriaan ja hevosten käyttäytymiseen perehtynyt eläintenkouluttaja Minna Tallberg.

– Uskon, että yksi syy siihen, miksi vanhoissa keinoissa pitäydytään, liittyy hevoseen eläimenä. Paineen käyttö koulutuksessa toimii varsin hyvin, eikä meillä ihmisillä ehkä ole motivaatiota muuttaa jotain, joka on huomattu toimivaksi, Tallberg sanoo.

Tallberg ei itsekään käytä hevosten kanssa ainoastaan positiivista vahvistetta.

– Jos hevosten kanssa halutaan toimia ja niitä halutaan käyttää jossain muualla kuin vain hevosen kotona aidatulla alueella, emme voi kouluttaa hevosta vain positiivisen vahvisteen kautta. Opetan itsekin kaikille hevosille paineen ja paineen poiston periaatteet niin, että hevonen tunnistaa ne. Muuten hevosen kanssa ei voisi ikinä turvallisesti maastoilla. Maastossa on varauduttava siihen, että siellä voi tapahtua jotain yllättävää, jota hevonen säikähtää. Silloin kaikkien turvallisuuden takia hevosta on voitava esimerkiksi pysäyttää tai kääntää, vaikka sitä pelottaa, Tallberg sanoo.

Kouluttamiseen ei kuitenkaan tarvitse liittyä tippaakaan väkivaltaa. Kyse on kevyestä paineesta, kuten käden kohottamisesta silloin kun hevosen haluaa pysyä kauempana – ja myötäämisestä, eli esimerkiksi käden laskemisesta, kun hevonen on siirtynyt kauemmaksi.

– Kun hevoselle opetetaan tietyt perusasiat ja paineen ja sen poiston logiikka, sen kanssa toimiminen on turvallisempaa. Tällöin lievissäkin stressitilanteesta, kuten esimerkiksi auton ohittamisesta tiellä, selvitään yleensä mallikkaasti, ilman väkivaltaa ja ilman, että tilanne olisi hevoselle kohtuuttoman stressaava.

Hevosten kohtaamasta väkivallasta puhuttaessa olisi helppo ajatella, että ongelmasta päästäisiin, jos ihmiset jättäisivät hevoset laitumille, eikä esimerkiksi ratsastuskilpailuja järjestettäisi. Siihen Tallberg saati väkivaltakyselykartoituksen teettänyt EEWA eivät pyri.

Tallberg painottaa, että kouluttaminen lisää kaiken kaikkiaan hevosen hyvinvointia – silloinkin, kun siihen liittyy kevyttä paineen käyttöä.

– Hevonen on luonnostaan liikkuva, tutkiva eläin, joka tykkää tutkia ja tarkkailla ympäristöään. Esimerkiksi maastoon lähteminen on yleensä hevosille hyvin miellyttävä kokemus, ja erilaisilla maaston pohjilla liikkuminen on myös hevoselle fyysisesti hyväksi. Hevosten kanssa voidaan harrastaa vaikka mitä muutakin, täysin ilman väkivaltaa, hän sanoo.

Hän uskoo, että monelle syy käyttää väkivaltaa liittyy vaatimustasoon ja hevosharrastajan omaan osaamisen tasoon.

– Jos väkivaltaa on pakko käyttää, on luultavasti syytä katsoa peiliin ja madaltaa omaa vaatimustasoaan. On täysin mahdollista opetella tekemään asiat niin, ettei hevonen kärsi ihmisen kanssa toimimisesta.

Koska väkivallan kulttuuri ja tietyt toimintatavat ovat juurtuneet niin syvälle, on toimintatapoja myös Tallbergin mukaan tarkasteltava monesta näkökulmasta.

– Esimerkiksi ratsastuskilpailuissa olisi hyvä olla aina paikalla aidosti riippumaton, ulkopuolinen valvoja. Jos alalla on rakenteellisia ongelmia, ei pelkkä sisäinen valvonta voi toimia, hän pohtii.

Oman kilpahevosensa pahoinpitelyä todistanut Mari kertoo sokaistuneensa vuosien varrella siihen, miten hevosiin kohdistuvaan väkivaltaan suhtauduttiin hevosalalla. Marin mukaan pahinta oli, että hän alkoi valmentajan esimerkkiä seuraten käyttäytyä itsekin samalla tavalla.

– Kyse oli varmaankin kunnianhimosta. Kun tuloksia piti saada aikaiseksi, kärsivällisyys loppui herkemmin. Omassa ratsastuksessani on varmasti ollut jossain vaiheessa samantyylisiä piirteitä kuin olympialaisissa kohua herättäneellä viisiottelijalla – ei tietenkään kilpakentillä, vaan kulisseissa kilpailujen ulkopuolella.

Mari ymmärsi vasta vuosien päästä, että väkivallan kulttuuri ja väkivaltaan kannustaminen olivat traumatisoivia kokemuksia.

– Ne kummittelevat edelleen mielessä. En varmaan koskaan pysty antamaan itselleni anteeksi, että kohtelin hevostani niin.

Väkivallan hyväksymisellä ja siihen kannustamisella voi olla traumatisoiva vaikutus myös psykologian näkökulmasta. Psykoterapeutti Laura Mannila on pohtinut hevosmaailmassa piilevää väkivallan kulttuuria moneen otteeseen. Mannila on harrastanut itse lapsesta saakka ratsastusta, ja hän on kirjoittanut yhdessä istuntaopettaja, ratsastusvalmentaja ja tietokirjailija Katariina Alongin kanssa Tunnetaitoja hevosihmisille -kirjan. Kirjan yhtenä tavoitteena on antaa tietoa ja käytännön työkaluja hevosten kanssa heräävien tunteiden tunnistamiseen ja säätelyyn.

Mannila vertaa hevosalalla vallitsevaa väkivallan kulttuuria lasten kasvatukseen. Väkivaltaa on Mannilan mukaan oikeutettu ja perusteltu kasvatuskeinona meidänkin kulttuurissamme pitkään.

– Siitä kertovat kansanperinteen sanonnat, kuten ”Ken vitsaa säästää, se lastaan vihaa”. 1980-luvulta saakka lasten fyysinen kurittaminen on ollut kielletty rikoslaissa, mutta väkivallan perinne ei valitettavasti ole vieläkään kokonaan historiaa. Kasvatuskeinoissa on yhä nähtävissä kaikuja pelottelusta, pakottamisesta, häpäisystä, uhkailusta sekä toisen rajojen ja koskemattomuuden rikkomisesta, hän sanoo.

Mannila huomauttaa, että väkivallan perinnettä ei ole helppo katkaista, vaikka tiedon lisääminen auttaakin sen kitkemisessä. Syy johtuu ihmisen käyttäytymisestä.

– Opimme esimerkeistä ja muita matkimalla. Jos lapsi näkee ratsastuskoulussa isompien lasten ja aikuisten toimivan väkivaltaisesti hevosia kohtaan, siitä tulee nopeasti normalisoitu toimintatapa. Lapsi ei tällöin välttämättä edes ymmärrä toimivansa väkivaltaisesti.

Sillä, että lapsi totutetaan käyttämään väkivaltaa eläintä kohtaan, voi kuitenkin Mannilan mukaan olla varsin haitallisia vaikutuksia – paitsi eläimelle myös lapselle itselleen.

– Herkälle lapselle voi olla traumatisoivaa jo pelkästään se, että hän joutuu todistamaan väkivaltaa. Osa lapsista turtuu väkivallan käyttöön, ja joillekin väkivallan käyttö voi olla jopa palkitsevaa, sillä sitä kautta hallinnan tunne voi lisääntyä – etenkin, jos palkinnoksi saa vielä muilta kiitosta ja ihailua siitä, että on saanut eläimen tottelemaan.

Mannila on itsekin todistanut lapsena hevosen väkivaltaista kohtelua.

– Omassa lapsuudessani oli ihan normaalia, että tallin omistaja saattoi huitaista hevosta talikolla tai kengittäjä saattoi lyödä hevosta vasaralla. Tietoisuus on onneksi lisääntynyt. Vastaavaa ei toivottavasti enää tapahdu ainakaan samassa mittakaavassa ihan jo siksi, että sosiaalisen median takia tällaisesta olisi helpompi jäädä kiinni, hän pohtii.

Mannilan mukaan tiedon lisääminen ja tietoinen uusien toimintatapojen opettaminen on avainasemassa, kun haluamme puuttua hevosalan väkivaltaan. Kulttuurin muutos, joka on tapahtunut lasten kasvatuksessa, voi hyvin tapahtua myös hevosalalla.

– Hevosalan koulutus on tässä avainasemassa. Tunnetaitojen opetus voisi varsin hyvin kuulua kaikille hevosalan ammattilaisille ja hevosten parissa toimiville, hän sanoo.

Tunnetaitojen opettelu auttaa paitsi tunnistamaan tunteita myös käyttämään niitä rakentavasti. Mannilan mukaan hevoset voivat toimia tässä apuna.

– Hevoset ovat loistavia tunnetaitojen opettajia, ja monella tallilla tunnekasvatusta hyödynnetäänkin jo menestyksekkäästi esimerkiksi terapiatoiminnassa.

Mannila painottaa, ettei tunnetaitojen opettelu tarkoita sitä, ettei rajoja tai jämäkkyyttä saisi olla ollenkaan. Vertaus lasten kasvatukseen on taas paikoillaan.

– Sekä lapset että me aikuisetkin tarvitsemme rajoja. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että huudamme pää punaisena ja huidomme talikolla, vaan rajoja voi asettaa lempeän johdonmukaisesti vailla minkäänlaista väkivaltaa, Mannila kiteyttää.

*Marin nimi on muutettu haastateltavan pyynnöstä.