Pieni eläinsuojeluyhdistys tarvitsee jokaisen aktiivisen toimijan

Sisko Björkbacka liittyi Ylivieskan seudun eläinsuojeluyhdistykseen vuonna 2005. Kaikki alkoi siitä, kun hän meni leikkuuttamaan pupujaan Nivalaan ja kohtasi tuolloin eläinsuojeluvalvojana toimineen Kaisu Sepän.

– Kaisu sai minut innostumaan ja aloin pitää pupujen sijaiskotia. Lopulta hoitooni tuli myös kissoja ja koiria, Björkbacka kertoo.

– Kun toimin niinä vuosina perhepäivähoitajana, moni vanhemmista valitsi minut siksi, että myös lapset saivat hoitaa välillä eläimiä. Se tuntui mukavalta, että ei pelätty karvaa.

Nyt hänen aikuiset tyttärensä ovat lähteneet eläinsuojelutoimintaan ja tytärten poikakaveritkin on vedetty mukaan.

– Meillä on rekryrointi menossa jo kolmannessa polvessa. Kun yhden tyttären nelivuotiaat kaksoset tulevat yökylään, he tulevat samalla eläintenhoidon työleirille, Björkbacka nauraa.

Björkbackan serkku Anne Isoaho toimii yhdistyksen sihteerinä, viestintävastaavana ja rahastonhoitajana.

– Aloitin vuonna 2006 Siskon kautta. Yhdistykseen tarvittiin nettisivujen päivittäjää ja siitä se lähti. Tykkään eläimistä, mutta en ole ehkä esimerkiksi vieraiden löytökissojen hoitajista se kaikkein kätevin. Niinpä on parasta, että pysyn hallinnollisissa tehtävissä, hän kertoo.

Serkusten käsien kautta on kulkenut montakin löydettyä ja pelastettua eläintä. Osa on jäänyt sydämeen pysyvästi. Sisko Björkbackalle sellaisia kissoja ovat muun muassa Horna ja Nasu.

Pitkäkarvainen harmaa Horna tuli yhdistykselle viime syksynä Himangalta. Pieni 5–6-viikkoinen kissanpentu oli tipahtanut alas vanhan pariskunnan navetan katolta.

– Siitä on kasvanut aivan ihana kissa, vaikka alussa se oli tosi sähäkkä. Nyt kissa on tyttärellä, mutta tulee minulle aina välillä päivähoitoon. Se tulee oikein hyvin toimeen pupujen kanssa, Björkbacka kertoo.

Nasu-kissa löytyi puolestaan ex-puolison auton konehuoneesta. Pienikokoinen kissa tarvitsi eläinlääkäriltä silmätippareseptin, mutta voi muuten hyvin.

– Se on nyt noin puoli vuotta vanha ja hyväkuntoinen. Kunhan se kasvaa, se leikataan.

Ihanista pelastusmuistoista huolimatta Anne Isoaho toteaa, että eläimen pelastaminen ei voi olla itsetarkoitus.

– Eläimen elämänlaatu on tärkeämpää kuin sen pituus. Jos villikissa joutuu kiertämään paikasta toiseen, se on hirveä stressi sille.

– Meillä ei ole kotia kaikille kesyillekään kissoille, joten on pakko miettiä, mikä on parasta populaatiokissoille. Ei siis pelasteta vain pelastamisen ilosta, vaan mietitään, mikä on kyseisen eläimen kannalta hyvä asia.

Isoaho korostaa, että he eivät tietenkään tee lopettamispäätöksiä. Eläinlääkäri arvioi, mikä on kulloinkin parasta.

Yhdistyksellä on Anne Isoahon mukaan myös hyvä ja toimiva yhteistyö niin valvontaeläinlääkärin kuin yksityisten eläinlääkäreiden kanssa. Lisäksi se, että yhdistykseen osataan ottaa yhteyttä neuvonta-asioissa, lämmittää. Samoin kuin se, että esimerkiksi päiväkodeista kysytään yhdistyksen aktiiveita vieraiksi Eläinten viikolla.

Serkukset toteavat, että Ylivieskan seudun eläinsuojelu ry on kuitenkin samassa tilanteessa kuin moni muukin pieni yhdistys. Varsinkin kenttätyöhön ja somettamiseen tarvittaisiin lisää uusia tekijöitä.

– Eläimiä ei voi hoitaa etänä digitaalisesti, vaikka paljon muuta voidaankin niin tehdä. Vapaaehtoistyöstä ei saa korvausta, mutta se antaa silti enemmän kuin ottaa. Kaikki eläinsuojelutoiminnassa mukana olevat voivat nukkua yönsä rauhassa. Me ollaan ainakin yritetty, Anne Isoaho sanoo.