Kirja-arvostelu: Simpanssini Washoe – yhteinen matkamme
Roger Fouts & Stephen Tukel Mills
Suomentanut Tarja Virtanen
WSOY, 1999
Simpanssini Washoe – yhteinen matkamme juontaa juurensa tutkimusprojektiin, johon tohtori Roger Fouts päätyi 1960-luvulla vahingossa. Projektissa opetettiin simpansseille viittomakieltä. Tutkimus ei pelkästään lisännyt tietoa eläimistä. Se on auttanut myös meitä ihmisiä ymmärtämään paikkaamme eläinkunnassa.
Konkreettinen esimerkki simpanssien kielen tutkimisen seurauksista on autismin ymmärtäminen ja vielä 1970-luvulla käytössä ollutta sähköpiiskaa parempien terapiamenetelmien kehittyminen. Vauvana Afrikasta varastetun Washoen ja hänen luonnossa tai laboratoriossa syntyneitä ystäviään on viime kädessä kiittäminen siitä, että me ihmiset ymmärrämme myös itsestämme nyt valtavan paljon enemmän kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.
Kirja kannattaa nostaa esille vielä yli kaksikymmentä vuotta sen julkaisemisen jälkeen, sillä Foutsin tarina havainnollistaa ihmisten ajattelun kehittymistä vuosisatojen ja vuosikymmenten kuluessa. Fouts kuvaa mielenkiintoisesti Aristoteleen ajoista lähtien sitä, kuinka länsimaisten filosofien ja kirkon levittämät uskomukset vaikuttavat meissä edelleen.
Kyseinen kirja tekee näkyväksi sen, miten monet niistä ajatuksista, joita useat meistä pitävät nyt itsestäänselvyyksinä, eivät välttämättä juonnu kovinkaan vanhoista ideoista ja oivalluksista. Tiede kehittää ajatteluamme, vaikka emme itse sitä välttämättä tiedosta.
Kirjassaan Fouts kuvaa yleistajuisesti tutkimuksiaan ja tutkimustulosten luotettavuuden arviointia, joten lukijan ei ole välttämätöntä ymmärtää varsinaisesti tieteen tekemistä. Toisaalta akateemista maailmaa tuntevalle kirja voi avata uusia näkökulmia: myös tiedemaailmassa toimintaa ohjaavat paikoitellen samat ennakkoluulot ja pinttyneet uskomukset kuin mitä on läsnä meissä kaikissa – ovathan tieteentekijätkin vain ihmisiä. Tutkijat ovat taipuvaisia sivuuttamaan todisteet, mikäli ne ovat ristiriidassa heidän tieteenalansa tai edustamansa tutkimussuuntauksen vallitsevien käsitysten kanssa. Fouts käyttää ilmausta ”tieteellinen ylimielisyyys” siitä oletuksesta, että tutkijat voisivat hallita eläimiä, luontoa ja itse elämää.
Tieteellinen tutkimus on 1960-luvulta lähtien osoittanut tuhansilla tutkimuksilla esimerkiksi juuri ihmisen ja simpanssien välisen eron olevan joitain evoluution oikkuja lukuun ottamatta lähes kokonaan kuvitteellinen. Joiltain osin kirja luo toivoa, mutta selvää on myös se, kuinka hitaasti asenteet muuttuvat. Tietoa on tänä päivänä valtavasti saatavilla ihan jokaiselle – jos me vain osaisimme kuunnella paremmin.
Historian ja tiedemaailman kuvaamisen lisäksi kirja kertoo Foutsin tarinan rahattomasta opiskelijasta arvostetuksi tutkijaksi ja yhdeksi merkittävimmistä eläinoikeuksien puolestapuhujista. Jo sen takia kirja on monipuolisuudessaan mielenkiintoista luettavaa hyvin monenlaisille yleisöille.