Muille lajeille raivoamisesta: Ihmisten suhtautuminen eläimiin tuntuu käyneen hämmästyttävän aggressiiviseksi
Toivottavasti olen väärässä, mutta ihmisten suhtautuminen eläimiin – tai siis muihin eläimiin – tuntuu viime aikoina käyneen hämmästyttävän aggressiiviseksi.
Hämmästyttävää tämä on siksi, että tiedemaailma pitää lajikatoa, muuta monimuotoisuuden hupenemista ja ilmastonmuutosta aikamme vakavimpina ongelmina. Silti Suomessa jaksetaan raivota vuoroin merimetsoista, vuoroin valkoposkihanhista, sitten taas susista, hirvistä ja kauriista, unohtamatta tietenkään naakkoja, lokkeja, joutsenia, merikotkia, ahmoja ja mitä muita elämää synkentäviä olentoja maastamme löytyykään.
Sosiaalinen media ja uutisten kommenttiosastot ovat pullollaan kirjoituksia ”riesaksi asti” lisääntyneistä eläimistä, ja ainoa ratkaisu on tappaminen. Hyvä esimerkki on kokoomuksen kansanedustaja Heikki Vestmanin näkemys siitä, kuinka valkoposkihanhi ”ei tarvitse buffetpeltoja vaan haulikkoa”. Kuorossa ilkuttiin ajatusta, että hanhet (siis typerät eläimet) ymmärtäisivät mennä niitä varten laitetuille pelloille, ikään kuin linnut eivät voisi oppia, että jostakin ne ajetaan pois ja toisaalla ne saavat rauhassa levätä ja syödä. Vihoittelijoiden mukaan ihmisillä ei ole aikaa häätää hanhia pois pelloilta; sen sijaan heillä on aikaa ampua hanhia hengiltä.
Samanlaisia purkauksia liittyy vaikkapa keskusteluihin kasvissyönnistä. Kasvisruokapäivä kerran viikossa kouluissa tai armeijassa on herättänyt tärisyttävää raivoa, vaikka kyse on vaatimattomasta alusta siinä, että ruokavaliota alettaisiin muuttaa nykyistä terveellisempään, ympäristöystävällisempään ja eettisempään suuntaan.
Miksi tämä kiukku juuri nyt, kun ihmisten muille lajeille aiheuttama tuho ja kärsimys aletaan viimein tajuta? Ehkä juuri siksi. Ihmiset, jotka pitävät muiden lajien hyväksikäyttöä rikkumattomana oikeutenaan, hermostuvat. Eläinten kaltoinkohtelu ja luonnon tilan heikkeneminen eivät enää olekaan vain joidenkin aktivisteiksi nimitettyjen nuorten huolenaiheita. Kun aiemmin muiden lajien ”hyödyntäminen” on ollut itsestään selvää, ”järkevää” toimintaa, nyt nähdään, ettei se kaikki niin järkevää olekaan. Tutkijat varoittavat, asenteet muuttuvat. Tämä voi tuntua henkilökohtaiselta loukkaukselta, ainakin jos lihansyönti tai metsästysharrastus ovat oman egon kohotukselle välttämättömiä tai jos katsoo muiden lajien olevan olemassa yksinomaan suhteessa omiin huveihin ja tarpeisiin. Niinpä ryhdytään vastaiskuun, ja aggressiiviset ja pilkalliset esitykset vetoavat moniin.
Muihin lajeihin kohdistuva raivo on huolestuttavaa. Sen myötä ihmisille uskotellaan, että suojelu on typerien ”kukkahattutätien” ja ”viherpiipertäjien” ylitunteellista ja häpeällistä puuhailua, joka pahimmillaan haittaa ”kunnon ihmisten” elinkeinoja. Äänekkyys ei voi olla vaikuttamatta myöskään päättäjiin.
Ehkä ihmiset ovat alttiita kannattamaan vahvoiksi kokemiaan henkilöitä, ja totta kai halu tappaa ja alistaa muita lajeja kertoo tietynlaisesta vahvuudesta, joskaan ei välttämättä älystä, tiedosta tai moraalista. Ärhäkkä itsevarmuus herättää ihailua, ja kun mukaan tempautuu yhä enemmän väkeä, väitteet hyväksytään muitta mutkitta. Riittää, että joukossa on turvallinen olo.
Kuinka tieto tavoittaisi ihmiset paremmin kuin pelkät itsekkäitä mielihaluja pönkittävät mielipiteet? Toistaiseksi uutisia hallitsevat oman lajimme saavutukset niin talouden, kulttuurin kuin urheilunkin alueella. Vakituisiksi uutistoimittajiksi tarvittaisiin biologiaan perehtyneitä henkilöitä, jotka toisivat asioihin ja ilmiöihin nykyistä laajempaa ja syvällisempää perspektiiviä. Populistisia vihapuheita lasketteleville päättäjille pitäisi osata tehdä vaikeita kysymyksiä ja vaatia heiltä tietoon pohjautuvia perusteluja.
Aura Koivisto on kirjailija, joka kirjoituksissaan pohtii muiden lajien elämää ja toivoo, että maailmaa parannettaessa otettaisiin huomioon muutkin eläimet kuin me ihmiset.
