Lapset metsällä
Pikkupoika tähtäilee kiväärillä. Hän on vielä sen verran pieni, että aseen pitelyssä avuksi tarvitaan maahan tuettu haarakeppi. Isä on mukana ohjaamassa, ja yhdessä odotellaan hirven tuloa ampumalinjalle.
Jahtiin osallistuvalla pojalla on metsästyskortti ja hän on aktiivinen metsästyksen harrastaja. Katselijoina on muitakin lapsia, sillä kyseessä on Värtsilän alakoululaisille järjestetty opetusretki. Tällä kertaa hirveä ei saada, mitä opettajakin hieman harmittelee: ”saalis olisi kruunannut päivän”.
Tapahtumasta kerrotaan viime syksyllä Ylen uutisissa, ja vastaavia juttuja lasten metsästysharrastuksesta näkee aina silloin tällöin. Kuvissa lapsi saattaa poseerata aseen ja ampumansa saaliin kanssa.
Jutuissa haastateltujen vanhempien tai muiden lasta metsästykseen kannustavien aikuisten perustelut toistuvat samanlaisina. Metsästys on osa suomalaista kulttuuria ja hyvä harrastus, johon on tärkeä saada lapsetkin mukaan. Metsästyksen ansiosta lapset eivät vieraannu luonnosta ja oppivat liikkumaan metsässä. Lapset ymmärtävät, mistä ruoka tulee. Maaseudulla metsästys on yhteisöllistä toimintaa.
Toimittaja puolestaan painottaa sitä, kuinka mutkattomasti pieni metsästäjänalku itse suhtautuu asiaan. Toisin sanoen: lukija, unohda ennakkoluulosi, sillä tälle reippaalle lapselle metsästys on aivan luonnollista. Jos ihmiset eivät olisi niin luonnosta vieraantuneita, tämä ei edes olisi uutinen. Iso joukko lapsia kulkisi aikuisten mukana eläimiä ampumassa – ja voi, miten luonnollista se olisi!
Kieltämättä ajattelen toisin. Mielestäni ampuma-aseet eivät kuulu lasten käsiin, eivät edes aikuisen seurassa, eikä eläinten tappaminen saisi olla lasten harrastus, ei edes laillisen metsästyksen muodossa.
Lapsella ei ole vielä tarpeeksi tietoa eikä ymmärrystä käsitellä metsästykseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Ei ole aina aikuisellakaan, mutta hän on sentään halutessaan voinut tätä tietoa ja ymmärrystä hankkia. Tiedämme, että empatia on kyky, joka kehittyy ihmisellä vähitellen, ja että tätä kehitystä on tuettava ja sille on annettava oma aikansa. En näe mitään ihailtavaa siinä, että lasta ehdoin tahdoin kovetetaan, ja että siinä vaiheessa, kun ihmisen tunne-elämä on vasta muotoutumassa, hänet viedään katselemaan eläinten kuolemista ja häntä jopa kannustetaan eläinten tappamiseen.
Uutisjuttujen metsästävä lapsi on taitava ampumaan, hallitsee hermonsa eikä säälittele eläimiä; hän on kuin pieni aikuinen. Aikuismaisen lapsen ihastelu on toki inhimillistä, mutta onko aikuismainen karskius lapsessa tavoiteltava ominaisuus? Eikö se ole pikemminkin surullista, jopa hiukan pelottavaa?
Mieleeni tulee teurastusta koskeva osio vanhasta pienkanalan hoito-oppaasta, jonka ensimmäinen painos julkaistiin jo vuonna 1915. Oppaan tekijä toteaa, että vaikka ”lapset voivat iloita eläinraukan kuolinkamppailusta”, sellaisella ilolla tuskin on lapseen hyvä vaikutus. Kirjoittaja painottaakin, siis jo sata vuotta sitten: Teurastajille täytyy jyrkästi lausua: Älä laske lapsia teurastusta näkemään.
On tärkeää tarjota lapselle mahdollisuuksia luonnossa liikkumiseen ja eläinten tarkkailuun. Sen sijaan on kestämätöntä pitää eläinten kuoleman katselemista lapselle tarpeellisena luontokokemuksena ja uskotella, että se kuuluu hyvään kasvatukseen. Saati sitten, että lapsen itsensä annetaan tappaa eläimiä. Elävän olennon hengen riistämiseen liittyy sellaista valtaa ja vastuuta, jotka eivät lapsen maailmaan kuulu.
Aura Koivisto on kirjailija, joka kirjoituksissaan pohtii muiden lajien elämää ja toivoo, että maailmaa parannettaessa otettaisiin huomioon muutkin eläimet kuin me ihmiset.
