Arvokas omana itsenään
Joskus, kun tietokone oikkuilee tai luen jotain kiukuttavaa uutista, sihauttelen itsekseni rumia sanoja. Silloin kamarin puolelta kuuluu ryminää: koiramme Musti, joka on torkkunut sängyllämme, hyppää alas ja ryömii sängyn alle. Ja minä sitä rauhoittelemaan: ei tässä mitään. Yritän päästä tyhmästä tavastani, jotta poikarukka ei turhaan säikkyisi.
Mustin edellinen omistaja, nuori nainen nimeltään Inka, kertoi samaa: jos suusta livahtaa paha sana, vaikka vain hiljaa kuiskaten, Musti ryömii sängyn alle. Selitys on selvä. Inka oli hakenut Mustin kodista, jossa sitä oli pahoinpidelty, ja arvatenkin selkäsaunoihin olivat liittyneet tietyt sanat ja äänensävyt.
Aluksi Musti oli ollut onnettoman arka. Luottamus oli palautunut Inkan lempeän ja kärsivällisen kohtelun ansiosta, niin että me saimmekin jo reippaan koiran, jonka menneisyydestä kertoo vain tuo kiroilupelko. Inka joutui luopumaan Mustista muuttuneen elämäntilanteensa vuoksi, mikä ei tainnut olla hänelle helppoa. Hän tahtookin saada kuulumisia koirakaveristaan ja on käynyt sitä katsomassa.
Musti on tavattoman kiltti, sopeutuvainen ja rauhallinen luonne. Kolmen vuoden aikana siitä on tullut meille rakas perheenjäsen. Sen sijaan ensimmäinen omistaja näki Mustissa jotakin raivoa herättävää. Ehkä se oli silloin pentumaisen höpsö. Ehkä riitti, että se oli puolustuskyvytön olento, johon saattoi purkaa kiukkunsa. Ja ehkä tämä ihminen oli itsekin onneton. Oli miten oli, hän tuskin koki aitoa läheisyyttä koiransa kanssa. Hän ei tiennyt, miten mukavan kaverin menetti, sillä hänen seurassaan Musti oli pelokas ja hermostunut eikä siten voinut olla parhaimmillaan.
Musti on vain yksi esimerkki siitä, kuinka aliarvioiva asenne toisen lajin yksilöön saattaa viedä tuolta yksilöltä mahdollisuuden kehittyä siksi persoonaksi, joka se voi olla. Kuinka paljon eläimissä piilevää älyä, ymmärrystä, tunnetta ja lahjakkuutta on jäänyt huomaamatta tai jopa tuhottu vain siksi, että ihminen ei ole uskonut niitä olevan, ei ole välittänyt asiaa edes ajatella?
Surullisia tarinoita riittää niin lemmikki- ja harrastuseläimistä, ja vielä yleisemmin väheksytään tuotantoeläimiä, joiden nimitys jo kertoo, mikä niiden olemassaolon tarkoitukseksi on määrätty. Edelleen samanlainen asenne ulottuu luonnoneläimiin, joiden arvo mitataan usein sillä, mitä hyötyä tai kuviteltua haittaa niistä ihmisille on. Muita väheksymällä ihminen kaventaa myös omaa olemistaan, menettää hienoja elämyksiä ja sellaista rikkautta, jota rahalla ei koskaan saa.
On syytä muistaa, ettei eläinten älyä, ymmärrystä ja tunne-elämää pidetty oikein minään vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Näistä ajoista tiede on harpannut aimo askeleen eteenpäin. Miten paljon mielenkiintoisia uutisia, joita tutkijat ovat havainneet esimerkiksi eläinten välisestä kommunikaatiosta, sosiaalisista suhteista tai ongelmien ratkaisuista! Sen sijaan ei liene sellaisia tutkimuksia, joissa eläin olisi syvällisen perehtymisen jälkeen osoittautunut oletettua paljon simppelimmäksi.
Eläimissä on varmasti paljon sellaista, mistä emme vielä tiedä. Muita lajeja ymmärtävä ja arvostava tutkimus onkin oikeastaan vasta alkutaipaleella. Jos eläinten elämää luonnossa ei jatkuvasti häirittäisi ja jos ihmisen hoteissa oleville eläimille tarjottaisiin hyvät ja lajinmukaiset olot – kuinka paljon antoisampaa se olisi lopulta ihmiselle itselleenkin!
Aura Koivisto on kirjailija, joka kirjoituksissaan pohtii muiden lajien elämää ja toivoo, että maailmaa parannettaessa otettaisiin huomioon muutkin eläimet kuin me ihmiset.
