Tekemättömyyden taakka
Ylen nettiuutisissa pohdiskeltiin kesällä eläinten ikävystymistä. Aiheesta haastateltiin eläintieteilijä Jussi Viitalaa, joka lopuksi kertoi koirien kanssa tekemästään sieniretkestä. Koirista toinen oli ryhtynyt heti ”metsähommiin”, mutta toinen ei keksinyt mitään tekemistä ja alkoi pitkästyneenä vinkua.
Vastaavia kokemuksia on monella koiranomistajalla. Minä ajattelin Mossea, jo edesmennyttä bordercollie-mixiämme, jonka mielestä metsäkävelyillä kuului kävellä, ei pysähdellä. (Ainoa hyväksyttävä pysähtymisen syy oli eväiden syönti.) Jos seisahduin vaikkapa vain sitomaan kengännauhojani, Mosse tuijotti minua kulmat kurtussa, surkean ja syyttävän näköisenä ja vinkui.
Sen sijaan nykyinen bordercollie-miximme Musti pysähtelee oma-aloitteisesti, tuijottelee etäisyyksiin, nuuskii tuulen tuoksuja ja saattaa istahtaa pitkäksi aikaa. Sitä ei todellakaan haittaa, jos haluan kiikaroida lintuja tai tutkia kasveja, päinvastoin!
Tällaiset tarinat ovat hauskoja ja viattomia, mutta tylsistyminen voi olla myös vakava, jopa eläimen terveyttä uhkaava ongelma. Tosin usein ei puhuta tylsistymisestä, vaan turhautumisesta, stressaantumisesta tai siitä, ettei eläin voi tyydyttää lajityypillisiä tarpeitaan. Joka tapauksessa näyttää siltä, että tekemättömyys ei ole hyväksi monellekaan elävälle olennolle, ei ainakaan mittavina annoksina.
Turhautuneelle lemmikille voi kehittyä monenlaista ongelmakäyttäytymistä, ja onkin surullista, jos se kuitataan eläimen luonteeseen kuuluvaksi eikä tilannetta korjata. Tarpeeksi liikuntaa ja muuta mielenvirkistystä saanut lemmikki on harvoin muuta kuin positiivinen, mukava kaveri!
Tuotantoeläinten aktiviteetit estää usein jo pelkkä tilan puute. Ahtaissa ja pelkistetyissä tiloissa toiminnan mahdollisuudet jäävät vähiin. Jos eläin ei kykene kunnolla edes liikkumaan, kyse on jo järkyttävästä ahdingosta. Porsimishäkkeihin teljetyt emakot, parsiin kytketyt naudat ja kaaosmaiseen ahtauteen sullotut broilerit ovat tästä tuttuja esimerkkejä.
Erilaisilla virikkeillä ongelmia voidaan helpottaa, mutta mitään taikasauvoja ne eivät ole. Mieleeni on jäänyt säälittävä näkymä turkistarhalta: pienissä verkkopohjahäkeissään istuvat ketut, joiden ”virikkeenä” jökötti halontapainen puunkappale. Uskooko joku todella, että köntti puuta on ratkaisu tai edes helpotus näiden älykkäiden koiraeläinten surkeaan elämään?
Kun ajattelen ahtaisiin ja luonnottomiin elinoloihin pakotettuja eläimiä, olivat ne sitten lemmikkejä, tuotantoeläimiä tai muita ihmisen armoille joutuneita, minusta tuntuu, että niiden ainoa helpotus on uni.
Kirjassaan Matka kissan mieleen biologi Helena Telkänranta kirjoittaa, kuinka erään tutkimuksen mukaan Englannissa karanteenihäkeissä pidetyt kissat nukkuivat peräti 90 prosenttia ajastaan. Taustalla piilevät mielihyvää tuottavat aineet dopamiini ja serotoniini. Niiden erittyminen aivoissa heikkenee, mikäli elämä ei tarjoa riittävästi aktiviteetteja, mutta koska niitä erittyy jonkin verran unessa, nukkuminen tuntuu hyvältä. Uni on siten pakoa siitä elämästä, jossa eletään. Eivätkö masentuneet ihmisetkin usein nuku paljon?
Kakofonisessa tungoksessa on vaikeata paeta edes uneen. Eipä ihme, että häkkikanaloissa ja sikaloissa esiintyy lajikumppaneiden vahingoittamista, kuten nokkimista ja häntien pureskelua.
Märehtijöiden etu on märehtiminen. Syöminen ja uudelleen syöminen vie aikaa, ja sitä voi tehdä myös paikallaan. Yksimahaisen hevosen tilanne onkin jo vaikeampi, sillä sen syömiseen liittyy luontaisesti kulkeminen. Elämä karsinatalleissa ja pienissä jaloitteluaitauksissa aiheuttaa helposti tylsistymistä ja stereotyyppistä käyttäytymistä. Jos pakolliseen seisoskeluun liittyy vielä niukka korsirehun tarjonta, seurauksena voi olla terveysongelmia vatsahaavaa myöten.
Omista eläimistäni ylivoimaisesti aktiivisinta porukkaa ovat koirien ohella olleet kanat, joten uskon niiden kärsivän ahtaudesta ja virikkeettömästä elämästä aivan erityisesti. Sikoja minulla ei ole ollut, mutta epäilemättä sika kuuluu samaan erityisen helposti tylsistyvien kategoriaan. Siathan niin monella tavalla muistuttavat meitä ihmisiä.
Aura Koivisto on kirjailija, joka kirjoituksissaan pohtii muiden lajien elämää ja toivoo, että maailmaa parannettaessa otettaisiin huomioon muutkin eläimet kuin me ihmiset.