Tuntojen tulkkausta
”Mistä tietää, että eläimellä on hyvä olla?” Näin kysyi eräs ystäväni, jolla itsellään ei ollut kokemusta eläinten hoidosta. En enää tarkkaan muista, mitä vastasin, mutta koska olimme tallissa ja katselimme iltaheiniään rouskuttelevia hevosia, taisin osoitella hevosten ilmeitä ja asentoja. Ehkä jouduin turvautumaan puheeseen ”yleisestä olemuksesta”, koska niin epämääräiseltä kuin se kuulostaakin, kiinnittää tutuissa eläimissä huomiota juuri siihen. Etenkin jos eläimellä ei ole hyvä olla, on sen olemuksessa jotakin outoa tai huolestuttavaa, johon katse intuitiivisesti tarttuu.
Eläin ei voi sanallisesti kuvailla oloaan, mutta jollakin tavalla se tunnoistansa kertoo. Jotta ongelmien ilmetessä hoitaja osaisi lähteä oikeille jäljille, hänen tulisi olla perillä kyseisen eläinlajin tarpeista ja käyttäytymisestä. Lisäksi täytyisi tuntea tuon samaisen eläinlajin viestintää: mitä merkitsee vaikkapa korvien asento tai hännän viuhtominen. Kaikeksi lopuksi tarvitaan myös yksilöllisen käytöksen ja tapojen tuntemista.
Omat kolme hevostamme olivat hyvinkin erilaisia, vaikka niillä toki oli myös yhteiset hevosen tarpeensa. Hoolek oli jörö mutta rehti vanha herra, jonka hoidossa oli kuluneen hammaskaluston vuoksi loppuaikana tukeuduttava velliruokaan. Piku, jonka kohtaloksi koituivat keuhkovaivat, oli joukon alistuja, mutta silti nopein ja nokkelin. Se oli hyvin ilmeikäs hevonen, josta oli aina helppo nähdä, millä mielellä se oli. Fort, jonka ura oli loppunut nivelrasituksiin, oli hosupekka ja hätääntyjä, jonka hyvinvoinnin edellytys oli Pikun läsnäolo. Jos Piku katosi hetkeksi vaikkapa katajapuskan taakse, Fortin paniikkikohtauksia ei voinut olla näkemättä ja kuulematta!
Hevoset viettivät meillä eläkevuotensa, ja vaikka suurin osa ajasta sujui leppoisasti, painottuivat viimeiset vaiheet hieman apealla tavalla vanhusten kunnon tarkkailuun. Kysymys eläimen hyvinvoinnista tuntuukin erityisen vaikealta, kun arviointiin liittyy pohdiskelu siitä, missä vaiheessa hyvä hoito ei enää riitä.
Yksilölliset erot ovat näkyneet selvästi myös kolmen koiramme kanssa. Nyt jo edesmennyt Mosse osoitti pienimmänkin kurjuutensa näyttävästi. Vaikkapa heinänkorren takertuminen sen varpaaseen aiheutti synkkää, laahustavaa selkäköyryisyyttä, puhumattakaan suuremmasta katastrofista, kuten ampiaisen pistosta! Samoin Kalle valittaa äänekkäästi vaivojaan ja pyrkii tällöin lähelleni. Sen sijaan Nappi pitää melua silloin kun sillä on hauskaa, ei silloin kun jotakin on vialla. Kerran olin pihalla saksimassa kaneille ruohoa ja koirat olivat tapansa mukaan seuranani. Nappi yhtäkkiä ikään kuin kyllästyi yhteiseen puuhailuumme ja lähti yksin sisälle. Koska tämä ei ollut Napin käytökseksi normaalia, osasin lähteä perään katsomaan. Pian selvisi, että Nappia oli purrut kyy.
Erityisesti hiljaisten kärsijöiden kanssa täytyy olla tarkkana: ”rauhallisen” eläimen asiat eivät välttämättä olekaan kunnossa. Toisaalta henkistä tai fyysistä pahoinvointia voidaan joskus ilmaista näkyvästi, mutta tavoilla, jotka herättävät hämmennystä. Ärtyisyys, aggressiivisuus, pakonomaiset toiminnot tai muut käytöshäiriöt ovat tällaisia joskus vaikeasti tulkittavia viestejä. Mikäli niiden taustalla piilevää syytä ei ymmärretä, leimataan onneton eläin helposti hankalaksi ja rasittavaksi, jopa luonnevikaiseksi, jolloin sitä ruvetaan pontevasti ojentamaan, arvatenkin huonoin tuloksin.
Yhdessä vietetty aika on ratkaisevan tärkeää. Vain yhdessäolon myötä hoitaja oppii tulkitsemaan eläimen sekä lajityypillisiä että yksilöllisiä viestejä ja havahtumaan ajoissa, kun jotakin on vinossa. Tämä on yksi syy, miksi suhtaudun epäluuloisesti yhä suureneviin tuotantoeläinlaitoksiin. Eläinten määrään nähden hoitajia on niin vähän, että eläinten yksilöllinen tunteminen ja tarkkailu jäävät pakostakin heikoiksi. Robotti ei siinä ihmistä korvaa.
Aura Koivisto on kirjailija, joka kirjoituksissaan pohtii muiden lajien elämää ja toivoo, että maailmaa parannettaessa otettaisiin huomioon muutkin eläimet kuin me ihmiset.
