Suru – ja jaettu ilo: Lemmikin lopettaminen on kova pala, vaikka sen välttämättömyyden kuinka tajuaisi
Koiramme Kalle sairastui ja kuoli marraskuussa. Sen kohtaloksi koitui ärhäkkä suun limakalvojen melanooma. Kaikki kävi nopeasti: viikon, parin sisällä pieni vipottaja yhtäkkiä väsähti. Lääkityksestä huolimatta kipuja näytti tulevan, joten saattohoito jäi lyhyeksi.
Lemmikin lopettaminen on kova pala, vaikka sen välttämättömyyden kuinka tajuaisi. Eläinlääkärillä on tässä prosessissa merkittävä rooli. Olin kiitollinen omalle eläinlääkärilleni Johanna Ögårdille, joka kertoi tosiasiat sellaisina kuin ne olivat, selvitti mahdolliset vaihtoehdot ja esitti oman näkökantansa. Myös klinikan ilmapiiri oli miellyttävä. Oli kiire tai ei, kysymyksiin paneuduttiin rauhassa ja hoputtamatta.
Ja viimein kuolemakin tuli ihmeen rauhallisesti nukahtaen. Jos en olisi luottanut eläinlääkäriin, olisin saattanut jopa epäillä, että Kalle jäi vain narkoosiin ja herää vielä. Mutta pieni käärö pysyi elottomana, ja niin iltapäivän hämärtyessä laskimme sen hautaan.
Hauta kaivettiin pihallemme pähkinäpensaan viereen. Paikka tuntui sopivalta, sillä olin tuonut taimen Virosta Vormsin saarelta, missä ehdimme asua yksitoista vuotta ja missä Kalle oli syntynyt ja viettänyt suurimman osan elämästään.
Tuota elämää kesti lähes kolmetoista vuotta. Nuoresta koirasta ei siis ollut kysymys, joten kuoleman ei oikeastaan olisi pitänyt tulla meille yllätyksenä. Mutta Kalle ei tuntunut vanhalta – se oli tavattoman reipas ja innostunut, aina valmis yhteisiin puuhiin. Toisen koiramme, 17-vuotiaan Napin rinnalla sen nuorekkuus tietysti korostui, ja pidimmekin itsestään selvänä, että kaveruksista Nappi lähtee ensin ja että Kallen kanssa olisi yhteistä aikaa vielä parisen vuotta.
Sairastavan koiran lapsenomainen luottamus riipaisee – ja aivan erityisesti silloin, kun tietää, ettei parannusta ole, ettei tuohon luottamukseen voi lopultakaan vastata. Viimeiset sairauden päivät jäivätkin hieman tuskallisiksi muistoiksi.
Onneksi muut Kalleen liittyvät muistot ovat mukavia! Kalle oli ihmeen helppo koira: kaikki sujui melkein itsestään. En muista, että olisin opettanut sille esimerkiksi sisäsiisteyttä tai luoksetuloa. Saatoin huoletta pitää Kallea vapaana metsässä, sillä se pysyi aina lähelläni ja tuon tuostakin pysähtyi katsomaan minua. Kallelle katsekontaktin ylläpitäminen oli luontaista – ja minusta oli tietysti ihanaa upota sen suuriin ruskeisiin silmiin!
Kun sitten Kalle oli poissa ja kuljeskelin yhteisillä metsäpoluillamme yksin, retket tuntuivat oudon tyhjiltä. Nappi ei ikänsä vuoksi ole jaksanut enää vähään aikaan metsäkävelyjä – lyhyet köpöttelyt kylätiellä riittävät – joten olin kulkenut paljon Kallen kanssa kahdestaan.
Yksin ollessaan tuon tuostakin näin mielessäni pienen hahmon, joka kipitti milloin edelläni, vierelläni tai perässäni. Ja aina tuo muistojeni hahmo oli iloinen ja innostunut.
Juuri sitä ikävöin. Ilo tuntui nyt jäävän puolinaiseksi. Vaikka Kallen kuoltuakin päivittäinen kävelyretki oli minulle tärkeä, tuli hassu ajatus siitä, että jotakin ”menee hukkaan.” Ehkä olen niin Kallen kuin muiden koirieni kanssa huomannut, että jaettu ilo on paras ilo. Metsäkävelystä nautin toki aina, mutta vielä enemmän nautin siitä nähdessäni, miten mukana oleva karvainen kaveri suorastaan pursuaa intoa. On mukavaa, kun pystyy tarjoamaan toiselle elävälle olennolle sellaisen ilon.
Aiemmin olin suunnitellut, että saatan Napin ja Kallen hautaan ja kokeilen sitten, miltä koiraton elämä tuntuu. Ehkä se olisi vapaata ja monella tavalla helppoa?
Mutta ei. Kalle jätti jälkeensä sellaisen surun ja kaipauksen, ettei suunnitelma yksinkertaisesti onnistunut. Nyt meillä on uusi perheenjäsen. Metsäkävelyilläni on taas innokas, suorastaan ylenpalttisen innokas karvainen kaveri. Meille tuli neljävuotias avioerolapsi Musti. Mutta Mustista lisää joskus toiste!
Aura Koivisto on kirjailija, joka kirjoituksissaan pohtii muiden lajien elämää ja toivoo, että maailmaa parannettaessa otettaisiin huomioon muutkin eläimet kuin me ihmiset.
