Laki turvaa ja arvottaa
Eläinsuojelun vastustuksen pontimena on useimmiten raha, kutsutaanpa sitä sitten toimeentuloksi, kannattavuudeksi tai kilpailukyvyksi. Totta kai suojelutoimilla on usein hintansa, mutta ovathan ihmiset valmiit maksamaan monesta muustakin hyvästä asiasta.
Kun tänä syksynä Helsingin Sanomien yleisökirjoituksessa pohdiskeltiin eläinsuojelulain uudistuksen vaikutuksia kotieläintuotannolle, lakien tiukentamisen todettiin kasvattavan tuottajien työtaakkaa ja nostavan kotimaisen ruuan hintaa. MTK:n Leena Suojala ja SLC:n Mikaela Strömberg-Schalin, jotka kuuluvat eläinsuojelulain kokonaisuudistusta valmistelevaan ohjausryhmään kysyivät, onko tuotantoeläinten suojelun yksityiskohdista päätettävä laeilla, vai voisiko sen sijaan eläinten hyvinvointia koskevan laatujärjestelmän kehittämisen jättää tuottajille itsellensä. Kirjoittajien mielipide tuli selväksi. He valittivat, että jo nyt EU-direktiivejä ankarammat kansalliset säädöksemme heikentävät kotimaisten tuotteiden kilpailuasemaa.
Tosiasiassa Suomi ei ole kansallisissa säädöksissään aivan niin edistyksellinen ja aina muita edellä, kuten SEYn Maria Lindqvist ja Animalian Salla Tuomivaara vastineessaan totesivat.
Leena Suojalan ja Mikaela Strömberg-Schalinin mukaan EU-direktiivejä ankarampia kansallisia säädöksiämme olisivat muun muassa tarkennukset karsinoiden väljyydestä ja virikkeistä, veden saannin jatkuvuudesta sekä eläinten häntien amputoinnin kieltäminen.
Jäin miettimään kahta viimeksi mainittua asiaa. Eläimen on saatava juoda vapaasti vettä kun se on janoinen. Eläimen häntää ei saa amputoida vain siksi, että kasvattaja katsoo sen tarpeelliseksi. Ovatko nämä siis hankalia ja liian tiukkoja, muihin maihin verrattuna ylimitoitettuja säädöksiä? Jatkuva veden saannin mahdollisuus ei edes koske kaikkia eläimiä, ja häntien amputoiminen on vain brutaali keino estää stressaantuneiden sikojen häntien pureskelua.
Jos lähtökohta on tällainen, minkälaiseen eläinten hyvinvointia koskevaan laatujärjestelmän kehittämiseen sitten pelkästään vapaaehtoiselta pohjalta lähdettäisiin?
Luonnon- ja eläinsuojelussa käytävässä keskustelussa painotetaan nykyään vapaaehtoisuuden paremmuutta ja halutaan ”purkaa säätelyä”, siis heikentää lakeja. Samanlaisia linjauksia ei ole ainakaan yhtä äänekkäästi esitetty esimerkiksi lastensuojelua koskevissa laeissa, kaipa se tuntuisi jo liian härskiltä. Kuitenkin eläinten oloissa ilmenee jatkuvasti puutteita ja laiminlyöntejä, joten jos lakeja ja viranomaisten tarkastuksia ei olisi tai jos ne olisivat nykyistä lepsumpia, tuskin tilanne ainakaan paranisi. Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka ilman rangaistusten uhkaa lipeävät vastuistaan.
Eikä kyse ole vain rangaistusten pelosta vaan myös siitä, että lait ja asetukset muokkaavat asenteita. Se tapahtuu ehkä hitaasti, mutta tapahtuu kuitenkin. Vaikka ensin tulee vastareaktioita, vähitellen uusi näkemys hyväksytään. Lakien ohella tarvitaan valistusta, jotta ymmärrettäisiin, miksi lait ovat tarpeen.
Vapaaehtoinen panostus eläinten hyvinvointiin on toki kannatettavaa ja palkitsemisen arvoista, mutta on myös selvää, että aika ajoin lakeja on tarkasteltava uudelleen. Tutkimustieto eläinten lajinmukaisista tarpeista ja niiden merkityksestä eläinten hyvinvoinnille on lisääntynyt, ja olisi merkillisen piittaamatonta olla ottamatta sitä huomioon. Rimaa eläinten hoidossa täytyy nyt luonnollisesti nostaa, ei pitää samalla tasolla saati sitten laskea.
Yksi myös SEYn ajamista lakiuudistuksista koskee eläimen itseisarvon käsitettä. Nykyisen lain mukaan ihmisen hoidossa oleva eläin, oli se sitten nauta, sika tai koira, katsotaan ihmisen omaisuudeksi, jolla on pelkkä tavaran status. Jonkinlainen uusi määritelmä olisi paikallaan, sillä osaltaan sekin vaikuttaisi asenteisiin ja siten eläinten kohteluun. Eläimet toden totta ovat eläviä ja tuntevia olentoja, eivät leluja, koneita tai lihapakkauksia.
Aura Koivisto on kirjailija, joka kirjoituksissaan pohtii muiden lajien elämää ja toivoo, että maailmaa parannettaessa otettaisiin huomioon muutkin eläimet kuin me ihmiset.
