Johtajuutta nykytiedon mukaan
Vielä nykyäänkin kuulee joidenkin koiranomistajien vakuuttavan toisilleen ja itselleen, että koiranomistajan on ”otettava johtajuus” ja että koira ottaa sen itse, jos omistaja ei niin tee. Tai että koira osoittaa ”dominanssia”, kun se haukkuu kiihkeästi vastaantulevalle koiralle tai osoittaa epävarmuuttaan muilla tavoilla muissa arkitilanteissa. Menneinä vuosikymmeninä oli jopa koirankoulutuksen opaskirjoja, joissa koirien ajatusmaailman uskottiin pyörivän johtajuuden ja arvojärjestyksen ympärillä. Mistä tällaiset käsitykset ovat saaneet alkunsa?
Eläinten arvojärjestykset alkoivat levitä yleiseen keskusteluun siinä vaiheessa, kun eläinten käyttäytymistiede eli etologia otti ensiaskeleitaan 1930-luvulla. Kun uutta tieteenalaa aletaan luoda nollapisteestä, kaikki päätelmät eivät aina mene heti nappiin. Susien arvojärjestystä tarkkailtiin aluksi ahtaissa eläintarha-aitauksissa. Niissä näkee selviä uhkaus- ja alistumiseleitä, joiden uskottiin olevan normaali osa susien käyttäytymistä. Tämä käsitys levisi nopeasti koirakirjoihinkin.
Susien käyttäytymistä luonnossa alettiin tutkia vasta myöhemmin. Osoittautui, että luonnossa alfasusi ei olekaan ärisevä selättäjä, vaan hyväntahtoinen huolehtija, joka suhtautuu leppoisasti jokaiseen laumanjäseneen. Sen johtajanrooli perustuu ennen kaikkea elämänkokemukseen, jonka ansiosta se on muun muassa taitava metsästäjä. Toiset huomaavat, että kannattaa seurata sen esimerkkiä. Vanhoissa eläintarhoissa nähty dominanssidraama olikin ollut vain aitausten aiheuttaman, luonnottoman stressitilanteen aiheuttamaa oireilua.
Uusi tutkimustieto leviää yhteiskuntaan usein hitaasti, etenkin jos vanha tieto on ehtinyt saada vankan jalansijan. Vielä nykyäänkin on koiranomistajia ja -kouluttajia, jotka luulevat, että koira pitää kääntää selälleen tai muuten ”osoittaa sille sen paikka laumassa”. Koiran kokemana tämä on hämmentävää, aremmille yksilöille myös pelottavaa. Useimmat koirat onnistuvat ennemmin tai myöhemmin keksimään, mitä ihminen missäkin tilanteessa haluaa, mutta ne joutuvat silti kokemaan paljon tarpeetonta stressiä. Jotkin koirayksilöt eivät onnistu keksimään oikeita ratkaisuja missään vaiheessa. Ne ilmaisevat ahdistustaan tavoilla, jotka saavat vanhojen käsitysten varassa olevat omistajat tai kouluttajat leimaamaan ne ”ongelmakoiriksi” tai ”luonnevikaisiksi”.
Koulutuksessa onnistuminen riippuu ennen kaikkea siitä, miten hyvin kouluttaja ymmärtää ehdollistumista ja muita oppimiseen liittyviä prosesseja eläimen mielessä. Millaiset ja miten annetut palkinnot toimivat paremmin kuin muut? Kuinka usein ja millä tavalla harjoituksia kannattaa toistaa? Aidon luonnonvaraisen suden mallia seuraavalla johtajuudella voi jonkin verran parantaa oppimistuloksia edelleen, mutta ei siksi että koira mieltäisi itsensä jotenkin alisteisena – vaan siksi, että palkitsevia kokemuksia tarjoavan ihmisen aloitteita on kiinnostavampaa seurata, ja turvallisuuden tunnetta luovan ihmisen kanssa on helpompi suunnata koko huomionsa oppimiseen.
Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymiseen erikoistunut biologi ja tietokirjailija.
